Sydänliiton hyvinvoinnin ja sydänterveyden verkkopalvelu

Estradilla voi voittaa itsensä

Alakoulun joulujuhlassa 1950 esitimme satunäytelmän Prinsessa Ruusunen. Satu oli kaikille kirjasta tuttu, ja jotkut olivat nähneet Edvin Laineen ohjaaman elokuvankin. Siinä prinsessana säteili Tuula Usva, josta myöhemmin tuli suosittu televisiokuuluttaja Tuula Ingnatius.

Ritva Viljanen
Julkaistu 24.10.2018
Piirros: Maija Ukko

Me tytöt haaveilimme tietysti prinsessan roolista. Pojat eivät roolitoiveitaan ilmaisseet, mutta eiköhän prinssin rooli olisi ollut useimman mieleen. Toisluokkalaisen Tuulan valttina olivat pitkät kihartuvat hiukset, niinpä hänestä tuli näytelmän tähti Prinsessa Ruusunen. Komea Kurt sai prinssinä pelastaa prinsessan ja koko hovin.

Minun osakseni tuli niin sanottu luonnerooli – paha haltijatar. Koska omat kasvoni ja nöpönenäni eivät muistuttaneet noita-akkaa, minulle tehtiin pahvista pitkänenäinen naamio. Sen suojissa saatoin heittäytyä rooliini täysillä. Ja keräsin aplodeja siinä missä kaunis prinsessa ja uljas prinssi. Äitini ei päässyt töidensä vuoksi todistamaan menestystäni, mutta hänelle kehuttiin suoritustani. Kokemus vahvisti pienen tytön hentoa itseluottamusta.

Prinsessarooleja minulle ei myöhemminkään herunut. Joskus pääsin liikuntataitojeni ansiosta koreaksi keijuksi. Onnistunut noita-akkani alakoulussa taisi leimata minut luonnenäyttelijäksi. Prinsessat saattavat ratsastaa menestykseen liki pelkällä ulkonäöllään ja hienolla rooliasullaan. Haasteellisimmissa osissa täytyy panna itsensä likoon, kuten tein myöhemminkin muun muassa joulupukin vaimona niin mainiosti, että minua kutsuttiin pitkään joulumuoriksi – ilman pilkkaa. Hahmooni lainasin Pekka Puupään tomeran puolison Justiinan piirteitä.

Pääsin laulukuoroon

Koulumme sai 50-luvun loppupuolella oikean laulunopettajan Inga Siukosen, jonka puoliso oli laulukirjoistaan tuttu Vilho Siukonen. Koko ikäpolveni lienee laulanut koulussa Siukosen kirjan lauluja. Inga-opettaja kohteli meitä kuin oikeita laulajia. Teetti jopa ääniharjoituksia, kuten ”äyräpääjärvi, äyräpääjärvi…” Ne kyllä vähän huvittivat meitä. Myös oikeaa hengitystekniikkaa opeteltiin. Opettaja perusti kouluun laulukuoron, joka sai kunnian esiintyä radiossakin. Ilokseni minut kelpuutettiin joukkoon.

Tuohon aikaan järjestettiin kunnan henkisiä kilpailuja, joissa miteltiin lausunnassa, laulussa, soitossa, kirjoittamisessa, kuvataiteessa ja näyttelemisessä. Laulunopettajamme kannustamana osallistuin laulukilpailuun, vaikka en mikään lahjakkuus ollutkaan. Opettaja valitsi minulle laulun, joka ei ollut kovin tunnettu eikä ihan helppokaan. Hänen mielestään ei kannattanut mennä siitä, missä aita on matalin. Laulu onnistui harjoituksissa niin erinomaisesti, että menin kilpailuun luottavaisin mielin.

En ollut aiemmin esiintynyt yksin omana itsenäni, ilman minkään roolin tai naamion tarjoamaa suojaa. Kun asetuin säestäjän pianon viereen ja katsoin juhlasalin yleisöön, alkoi koko kehoni väristä ja sydämeni hakata kuin kuoleman hädässä. Lamaannuttava jännittäminen tuli minulle täytenä yllätyksenä. Henkeä salpasi ja ääni kulki häthätää. Vaikeahko laulu ei tainnut aina pysyä edes nuotin vieressä, vaan harhautui kauaksi oikeasta sävelestä. Tunsin yleisön kärsivän kanssani.

Tuo kamala kokemus ei ollut turha: opin varautumaan esiintymisjännitykseen, ja se ei päässyt yllättämään minua enää koskaan. Myöhemminkin polvet ovat aluksi saattaneet tutista ja ääni värähdellä, mutta olen saanut tilanteen hallintaan.

Laulukilpailun voitti tyttö, jolla oli ihana ääni ja kaunis tummansininen samettileninki valkoisin pitsikauluksin. Minun sijani oli tietysti sarjan viimeinen. Näen voittajatyttöä kylillä silloin tällöin, ja aina mieleeni nousee tuo yli kuudenkymmenen vuoden takainen kokemus, jolle voin jo lempeästi hymyillä.

Lue seuraavaksi