Kun ihmisissä on mustia aukkoja

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas kuvastaa sitä tyhjyyttä, mikä ihmisen sisimmässä kumisee, kun arvojen arkku täytetään mammonalla, seksillä tai väkivallalla.

Sisällöllisesti Rikinkeltainen taivas on viiltävää luettavaa, esteettisesti ihastuttavaa. Sitä paitsi se on joka sanaa ja välimerkkiä myöten punnittua analyysia Suomessa tapahtuneesta henkisen ilmapiirin kehityksestä viimeisen puolen vuosisadan aikana.

Romaanin minäkertoja on vaatimattoman suomenruotsalaisen perheen ainokainen, pojannysä, joka kesänviettoseudulla kaverustuu rahakkaan Rabellin suvun perintöprinssin kanssa. Rabellien siivouskaapissa kolisee useampikin luuranko, ja eteishallista avautuu ovia sellaisiin maailmoihin, jotka ovat täysin käsittämättömiä ihan tavalliselle pojalle. Hän elää kaveruutta ja ystävyyttä, ikätoveri rakentaa peliä.

Ihmisillä keilaaminen paljastuu koko säälimättömyydessään vasta tarinan kääntyessä viimeiseen vaiheeseen. Psyyken mekanismit, valheellisuus ja se, miten kivuliasta ihmisen on nähdä millainen hän itse todella on, avautuvat hitaasti mutta varmasti kohti yllätystä: sovinnollista loppua.  

Westö käyttää tekstin teemojen ja rakenteen sommittelussa parin viime vuosisadan klassikkokirjallisuudesta tuttuja keinoja. Raamattunsa tuntevalle löytyy runsaasti aineistoa, rotevimmin seitsemään kuolemansyntiin ja toisaalta – niukemmin - hengen hedelmiin viittaavaa. Ihmiskohtalot tuovat mieleen kokonaisen viljelmän 1800-luvun romaanihenkilöitä, dickensläiseen tyyliin patologisesti ahnaita, dostojevskimäisesti hallitsemattoman väkivaltaisuuden villitsemiä, maineen tavoittelun sokaisemia... On joku poikkeusyksilökin, jolle henkinen kasvu ja ihmisenä kehittyminen on arvo siinä missä uskokin. Hän on se, joka pahoinpidellään rajuimmin. Rikinkeltainen taivas on se paikka, missä ihminen joutuu tekojensa ja niiden seurausten kanssa vastatusten.

Westön kieli on tarkkaa, jopa laskelmoidun vivahteikasta ja sitä kautta lukijaa johdattelevaa. Pelipaikat kesäparatiisista eri yhteiskuntaluokkien ja ajanjaksojen Helsinkiin tai Eurooppaan syntyvät uudelleen lukijan mielessä muutaman valikoidun luonnehdinnan kautta.      

Tarina voi vaikuttaa turhankin polveilevalta ja siksi vaativalta, mutta ytimeltään se on vahva ja kiinteä. Kun kirjan sulkee viimeisen sivun jälkeen, ymmärtää myös laahaavuudessaan rasittavien jaksojen todellisen merkityksen. Avautuessaan ne muuttuvatkin kiinnostaviksi.

Westö tarkastelee sitä, mitä yksilössä, yhteisössä, valtiossa, koko maailmassa tapahtuu silloin, kun ihminen menettää itsensä tai, menneisyydestä pulpahtavaa kielikuvaa käyttäen, myy kuolemattoman sielunsa mammonaa vastaan pahalle - tai vaihtoehtoisesti tyytyy kohtuullisuuteen ja kokee siitä kiitollisuutta.

Esteettisten ansioiden lisäksi sisällölliset tekevät Rikinkeltaisesta taivaasta klassikon. Ainakin minä aion lukea romaanin uudelleen siitä näkökulmasta, mikä ensimmäisen lukukerran jälkeen paljastuu.

 

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Romaani. Otava 2017.