Se voi tapahtua kenelle tahansa: Tuskin koskaan tai joskus vanhana

Sydän-median lukijat kertovat omia sydäntarinoitaan. Kaisa kertoo tarinassaan, miten sydänleikkaus muutti hänen elämäänsä.

Olin reilu kaksikymppinen, kun lääkäri löysi sivuäänen sydämestäni. Sydämeni ultrattiin ja mitraaliläpän prolapsihan se sieltä löytyi. En tarvinnut lääkitystä ja sydäntäni ultrattiin kolmen vuoden välein. Kardiologin arvio oli, että korjausleikkausta ei tarvita tuskin koskaan tai korkeintaan vanhana.

Aikaa kului, ja saimme vihdoin pitkään toivotun lapsen. Muljahteluja oli ajoittain, mutta olin niin tottunut niihin, etteivät ne haitanneet. Kaksi vuotta tyttäremme syntymän jälkeen sydämeni ultrattiin taas. Silloin löytyi pieni vuoto mitraaliläpissä. Kontrolliväliä tihennettiin. Kardiologi suositteli aloittamaan liikunnan, jossa varmasti huomaisi, jos oireita ilmenisi.

Keväällä 2016, alle vuosi edellisestä ultrasta, olimme ystäväni kanssa aloittaneet raskaan tanssijumpan. Kahdella kerralla jumpassa tuli outo olo ja puristava tunne rinnan alueelle. Ajattelin, että olin vain niin jumissa, että lihaksista tämä johtuu. Hakeuduin kuitenkin työterveyslääkärille, joka laittoi lähetteen eteenpäin.

Useamman kuukauden odotettuani huomasin, että rytmihäiriöitä oli melko paljon. Lopulta pääsin ensin rasituskokeeseen, jossa poljin hyvin ja kammiolisälyöntejä tuli vain muutama. Ei hätää. Muutama viikko rasituskokeesta olin kardiologin vastaanotolla. Ultrassa näkyi jotain ihan muuta, mitraaliläppä oli notkahtanut kaarelle ja vuoto oli keskivaikea tai vaikea. Kardiologi pudotti pommin: avosydänleikkaus oli tulossa kolmen kuukauden sisällä.

Poistuin kardiologin vastaanotolta itku silmässä. Olin sijaisena työssäni, joten töiden jatkuvuus oli epävarmaa. Kun sain tiedon leikkauksesta, ilmoitin, että jään tyttäreni kanssa kotiin. Olin 29-vuotias ja minulla oli kohta 3-vuotias tytär kotona. Hankin kaiken tiedon leikkauksesta itse. En saanut terveydenhuollosta tukea.

Ilman äärimmäisen hyvää ystäväpiiriä ja tukiverkostoa henkinen jaksaminen olisi ollut todella koetuksella. Kaikki ajatukset täytyi käydä läpi. Tulisiko nämä olemaan kolme viimeistä kuukautta elämässäni, jos kaikki menisi huonosti. Toisaalta ajattelin, että kaikki pitää mennä hyvin, muuta vaihtoehtoa pienen lapsen äitinä ei ollut.

Vihdoin sain tiedon, että leikkaus on lokakuussa. Se oli viikko tyttären syntymäpäivän jälkeen. Leikkausta edeltävänä päivänä menin perheeni kanssa ystäväpariskunnan luokse yökylään, koska edellisen päivän haastattelut ja tutkimukset sekä tuleva leikkaus olivat toisella paikkakunnalla.

Päivä ennen leikkausta iski pakokauhu. Onko tämä välttämätöntä? Miksi minä? Entä, jos en selviä? Näenkö enää koskaan ihanaa tytärtäni tai miestäni? Miljoonia ajatuksia...

Huonosti nukutun yön jälkeen hyvästelin ystäväni ja ajoimme sairaalalle. Odotustilassa jännitys oli hirveä, kunnes minut kutsuttiin sisään. Nyt oli hetki hyvästellä tytär ja aviomies. Ajatus siitä, etten enää näkisi kumpaakaan, jyskytti päässä. Hoitaja oli hyvin huomaavainen, ja sain rauhoittavan esilääkkeen nopeasti. Ei mennyt kauan, kun pääsin leikkaussaliin ja hetkessä olin jo unessa. Mieheni odotti, kunnes kirurgi soitti, että kaikki on hyvin. Olipa ihanaa herätä illalla teholta, vaikka olo oli kauhea ja hengitysputki tuntui pahalta. Ajatus siitä, että olin hengissä, voitti kaiken.

Alku oli hankala. Dreenit vuotivat, ja verenpaineet olivat alhaiset. Sain neljä pussia punasoluja, plasmaa ja nesteitä. Verenpaineet korjaantuivat hieman, mutta vaihtokauppana sain kehooni 12,5 kiloa nestettä. Oikeasta keuhkosta poistettiin puolitoista litraa ja vasemmasta puoli litraa nestettä. Myös sydänpussissa ja kehossa oli ylimääräistä nestettä. Joka päivä otetut keuhkokuvat olivat tuskallisia, samoin selällään samassa asennossa nukkuminen. Ajatus siitä, että tästä on suunta vain ylöspäin, auttoi paranemisessa.

Viisi päivää leikkauksen jälkeen näin tyttäreni. Häntä jännitti, koska äiti oli vieraassa paikassa, kalpea, sairaalavaatteet päällä ja rinnassa oli iso haava. Hiljalleen hänkin tottui tilanteeseen.

Yksitoista päivää leikkauksen jälkeen pääsin kotiin. Painorajoitteet, kipu ja purkautuva stressi toivat uudet haasteet. Meni muutamia viikkoja, kunnes uskalsin jäädä täysin kahdestaan tyttäreni kanssa. Hän oli jo sisäistänyt, ettei äidin päälle saanut hypätä: haavaa täytyi varoa ja äiti ei saa vielä nostaa. Oi sitä ilon päivää, kun vihdoin aloin vähän nostella tytärtäni. ”Äiti sä nostat mua, en voi uskoa!”

Verenpaineet olivat huonot ja pulssi korkea koko toipumisajan. Kolme kuukautta leikkauksen jälkeen palasin töihin, puoli vuotta leikkauksen jälkeen rintalasta tuntui täysin normaalilta ja pystyin nukkumaan jo kyljelläni. Elämä jatkuu!

– Kaisa –