Se voi tapahtua kenelle tahansa: Muistoja 20 vuoden takaa

Sydän-median lukijat kertovat oman sydäntarinansa. Kun 45-vuotias mies joutuu sydänleikkaukseen, se muuttaa koko perheen elämän. Nyt, 20 vuotta myöhemmin hän saa nauttia kävelylenkeistä vaimon ja koiran kanssa.

Tammikuussa 1996 olin metsällä harrastamassa hirvenhiihtoa, kun tunsin oloni ”oudoksi”. Olo oli voimaton, hiihto ei kulkenut enkä ampumapaikalla meinannut nähdä taulua kiikarilla. Maalissa vapisin, ja olo tuntui huonolta. Soitin omaan terveyskeskukseen ja kerroin oloni.

Kotimatkalla hikoilin ja alkoi pyörryttää. Vaimo siirtyi kuljettajaksi, ja ajoimme muutaman kilometrin päähän sairaalaan.

Pääsin tarkkailuun. Hetken päästä tuli taas heikko olo, joten hälytin hoitajan paikalle. Hän ei meinannut uskoa tuntemuksiani. Sitten ryhdyttiin tutkimaan ja todettiin, että rytmit ovat sekaisin. Syke vaihteli edestakaisin 60–220 välillä. Jäin yöksi osastolle, ja aamulla rytmi oli palautunut. Soitin vaimolle ja työnantajalle, että pääsen kohta kotiin.

Viiletin pitkin käytävää, kun hoitaja tuli viereeni ja käski takaisin sängylle. Lääkäri tuli kertomaan, että rytmit oli saatu lääkkeellä kohdalleen, mutta ”entsyymeissä CK oli noussut 707:ään, hoidetaan epäiltynä infarktina ja aloitetaan beetasalpaaja”. 

Kontrollikäynnillä helmikuussa kaikki oli hyvin, sairausloma jatkui huhtikuun loppuun.

 

Minulla on sukurasite sydän- ja sokeritautiin äidin puolelta: eno ja serkku kuolivat alle 50-vuotiaina, toinen eno on leikattu. Olin jo neljä vuotta aikaisemmin käynyt paikallisessa terveyskeskuksessa valittamassa rintakipuja. Itse epäilin sydäntä, mutta mitään toimenpiteitä ei tehty. Lähinnä hyperventilaatio-oire, oli tutkivan lääkärin diagnoosi.

Muutama päivä myöhemmin jouduin taas lääkäriin, nyt oire ”dystoninen”. Mietin, onko mahdollista, että jo aiemmat tuntemukset olisivat liittyneet sydämeen.

Kevät meni hyvin ja lähdin töihin, mutta joskus tuli sekunnin kestäviä outoja huimauksia. Silloin tuntui, että taju lähtee.

Marraskuussa kävin väsymyksen takia terveyskeskuksessa tarkastuskäynnillä, koska suunnittelimme perheen kanssa hiihtomatkaa Saariselälle. Mitään ei löytynyt, joten kohti pohjoista lääkärin luvalla.

Matkaa Saariselälle tuli 1 100 kilometriä. Ajelimme yöllä, joten ehdimme vielä tulopäivän iltana hiihtämään. Loivassa nousussa tunsin rinnassa pienen vihlaisun, mutta se meni ajomatkan syyksi.

Seuraavana aamuna suksia voidellessani tuli hiki pintaan ja outo rintakipu. Otin nitron ja kävin sängylle lepäämään. Olo helpotti, mutta lähdettiin taksilla Inarin terveyskeskukseen, jossa kerroin kevään ja aamun tapahtumat. Mitään ihmeempää ei löytynyt, mutta minut otettiin kuitenkin tarkkailuun.

Kun päivällinen tuotiin, nousin istumaan ja silloin maailma pimeni. Vaimo ja sairaanhoitaja olivat paikalla, joten sain nopeasti apua. Hetken päästä virkosin ja tuntui, ettei mitään olisi käynytkään. Vaateet vain olivat hiestä märkänä. Nyt CK-arvo oli 747. Olin viikon tarkkailussa. Pääsin omaan sairaalaan jatkotutkimuksiin. Ei mitään sydänperäistä. Lääkärin mukaan oireet Saariselällä olivat voineet olla vaikka flunssaa.

 

Joulukuussa 1996 tehtiin kliininen rasituskoe. Rasitusergometriassa ei todettu rintakipuja eikä ST-muutoksia. Suorituskyky oli normaali. Lääkäri tulkitsi vaivojen syyksi ei-sydänperäiset kivut. Normaalisti työhön. Lähdin itkien kotiin.

Varasin paikan varjoainekuvaukseen Helsingin Diakonissalaitokselle. Yhdeksän päivää rasituskokeen jälkeen tehtiin varjoainekuvaus ja sain lausunnon: ”Koronaariangiografiassa yllättäen iso LCx-suoni ääreisosistaan kollateraalien täyttämä. Myös RCA-suonen tyviosassa kiistatta merkittävän näköinen, pitkä rosoinen ahtauma. LAD-suoni onneksi avoin. Potilaalla kahden suonen tauti, todennäköisesti potilas hyötyy ennusteenkin suhteen ohitusleikkauksesta, mikäli selkeä iskeemian osoitus. Suositellaan LCx- ja RCA-suonten valtimosiirtein tehtävään ohitusleikkaukseen.”

Pääsin lisätutkimuksiin. Edessä kuukauden sairausloma, eikä työhön saanut mennä ennen leikkausta. Sain samalla sokerilääkityksen, paastosokeri oli kahdeksan.

Kyselimme korvausta varjoainekuvauksesta, jonka olimme itse maksaneet, koska selkeä syy löytyi. Olisi pitänyt kuulemma odottaa lähetettä. Jos olisin lähtenyt töihin, ehkä ei olisi varjoainekuvauksen tarvetta tullut.

 

Helmikuussa 1997 sairaalassa tehtiin sydänperfuusiotutkimus. Sain lähetteen ohitusleikkaukseen Kuopion yliopistolliseen sairaalaan.

Odotusaika pelotti. Edellisenä iltana leikkaava lääkäri oli sitä mieltä, että kaikki menee hyvin, koska olin liikkunut vointini mukaan ja ikää oli vain 45 vuotta. Leikkauksessa tehtiin neljä ohitusta. Rytmit vähän pomppivat seuraavana päivänä, ne saatiin kuitenkin lääkkeellä rauhoittumaan.

Huhtikuussa 1997 puhaltelin pulloon ja kävelin vointini mukaan. Parin viikon kuluttua tein jo viiden kilometrin kävelylenkkejä ja siitä eteenpäin lisäsin matkoja. Pisimmillään kävelin 13 kilometriä.

Lenkkeilin kuitenkin liikaa. Kesäkuussa alkoivat rytmihäiriöt, joita jatkui koko kuukauden, kunnes lääkäri vaihtoi beetasalpaajan. Vaihto auttoi ja rytmihäiriöt jäivät pois.

 

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin

Syksyllä 1997 palasin työhön. Työ oli vuorotyötä, ei siis sydänsairaalle helpoimpia työpaikkoja. Usein tuli ongelmia: vettä keuhkoissa, masennusta ja unirytmi kadoksissa. Sokeri- ja kolesteroliarvot olivat koholla.

Olisin tuolloin 20 vuotta sitten halunnut keskustella jonkun kanssa, jonkun, jolle olisin voinut kertoa pelosta ennen leikkausta. Soitin moneen paikkaan, mutta missään ei ollut henkilöä, jolla olisi ollut mahdollisuus auttaa.

Samoin leikkauksen jälkeen, kun vaimo lähti työhön ja lapset kouluun. Jäin yksin kotiin. Tuli masennuksia, jotka kestivät kahdesta päivästä jopa kahteen viikkoon. En halunnut nousta sängystä koko päivänä. Itketti kun kuuntelin surullista musiikkia. Mikään ei kiinnostanut.

Eläkkeellä terveys on ollut hyvä. Nautin vaimon ja koiran kanssa tekemistämme kävelylenkeistä. Hoidamme lapsenlapsia tarvittaessa ja teemme sydänyhdistystyötä omalla paikkakunnallamme. Nautitaan ja iloitaan elämän hetkistä kun mahdollisuus on siihen saatu.

– Elämäniloa koko sydämestä –