Huolituolissa
Muistuipa mieleeni, että jossain lehdessä oli aikoinaan palsta nimeltä Leelian lepotuolissa.
Tuntuu, että nyt olisi monen hyvä istahtaa tuoliin ja heittää osa huolista Leelian huoliksi.
Elämä ahdistaa liian monia. Itse olen elänyt jo niin monta vuotta ja kohdannut vaikeitakin juttuja, etten anna niiden asioiden, joille en voi mitään, jäädä vellomaan mieleeni. Yritys on ainakin kova. En tiedä, onnistunko aikeissani.
Huolituoli nostaa ajatuksiin nuoret, joiden mielenterveys on hapertumassa erilaisten paineiden alla. Taannoin asiantuntijat keskustelivat aiheesta A-studiossa. Hoitopaikkoja on vähän, tarve kasvava. Hoitoajat lyhenevät, eikä lopputulos ole aina paras mahdollinen.
Miten tähän on tultu, sitä kysymystä asiantuntijatkin pyörittelivät keskustelussaan. Yhtä syytä ei ole. On ilmasto-, sota-, talous-, terveys- ja tulevaisuusahdistusta.
Eikä siinä varmaan kaikki.
Eivätkä vain nuoret oireile, vaan varttuneempikin väki masentuu ja ahdistuu.
Olemme vuosia rakentaneet yhteiskuntaa, jossa on yritetty tehdä elämän mahdollisuudet mahdollisimman tasaiseksi kaikille. Usko rahan voimaan on ollut lähes horjumaton.
Kuten sanottu, raha on hyvä renki, mutta sen onnellistavaan voimaan on vaikea luottaa.
Rahaa ei ole koskaan riittävästi, eikä se ratkaise kaikkea sitä, mitä mielellämme kuvittelemme sen tekevän.
Rahan rajahyöty eli yhden euron lisäys ei jonkin rajan jälkeen enää tuota. Jossain vaiheessa sen merkitys on voinut olla isompi. Eurojen lisäksi ja tueksi tarvitsemme paljon muuta.
Tarvitsemme yhteisöllisyyttä, toisia ihmisiä, rakentavaa puhetta. Hyviä tapoja ja toisten huomioimista. Vähemmän sosiaalista mediaa ja rumaa puhetta. Suoruus ja rehellisyys ovat hyviä asioita. Silti kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen eikä kirjoittaakaan.
Pidetään huoli toisistamme. Jaetaan kokemuksia ja kasvetaan yhdessä.
Jakamassa
Raija Hallikainen