Anteeksi…
Vaikea sana. Lapsena anteeksipyynnön vaatimuksen eteen joutuminen oli kova paikka. Se oli ihan noloa ja nöyryyttävää. Pakko siihen oli suostua, kun ja jos vanhemmat tai kuka tahansa sitä vaati.
Jos anteeksipyyntö koski kaverisuhdetta, usein tilanne oli anteeksiantajallekin aika kiusallinen. Mieluummin sitä olisi tuijottanut vaikka kengänkärkiin kuin katsonut anteeksipyynnön kohdetta silmiin Eipä siinä useinkaan riemusta hypitty kaulakkain. Suhde saattoi saada pitkähkönkin miinuksen.
Anteeksipyynnön taustalla oli yleensä jokin rike kavereita, vanhempia tai ketä tai mitä tahansa kohtaan. Jo syyllisyyden myöntäminen otti koville.
Usein anteeksipyyntö oli aiheellinen, joskus taas se tuntui aivan epäoikeudenmukaiselta.
Viime vuosina julkiset anteeksipyynnöt tai jonkin sortin pahoittelu ovat olleet tapetilla. Yhteiskunnan valtaapitäviltä vaaditaan jopa vuosikymmenien takaisista tapahtumista vastuunottoa, vaikka päättäjinä olivat ihan muut. Hieno asia, jos valtaapitävät myöntävät edellistenkin sukupolvien vääryydet.
Viime aikoina somekirjoitukset ovat pahoittaneet ihmisten mieliä. Varsinkin päättäjien töppäykset on nostettu esille. Usein aiheellisesti. Anteeksipyyntö ja katumuksen vaatiminen ovat tietysti vähintä, mitä voi tehdä. Käytöksen oikaiseminen on itsestään selvä vaatimus. Miten aitoa kaikki tämä “parannuksen teko” on, se jää tietysti asianosaisten kontolle ja tietoon.
Viimeisin episodi, joka on jäänyt mieleen, oli Valkoisen talon valtiaan vaatimus, että Ukrainan presidentin pitää pyytää anteeksi.
Ei siitä sen enempää, vaikka meillä jokaisella on tilanteesta varmaan oma näkemyksemme.
Anteeksipyytäminen on kaunis ele. Toivottavasti ei jää vain eleeksi. Ihmissuhteet ja elämä yhdessä voisi olla huomattavasti helpompaa ja rauhaisampaa, jos meillä olisi valmius myös myöntää virheemme ja väärintekomme. Kaikki teot eivät välttämättä ole tahallisia, mutta nekin täytyy tunnustaa. Ideaalimaailmaako? Kenties.
Oikeassa olemisen “lahja” tahtoo meitä johdattaa siihen, että ne muut ovat väärässä ja anteeksipyytäjän paikalla.
Kasvu virheensä myöntäväksi ihmiseksi saattaa olla pitkä ja kivinen tie. Kannattaisi silti kulkea sekin polku. Rehellisesti voin sanoa, että ei pitkä elämä ole meikäläisellekään opettanut ihan oikeanlaista nöyryyttä. Vielä on oppimista.
Tehdään yhdessä parempaa huomista!
Nöyränä
Raija Hallikainen