Kultainen nuoruus
Olikohan lauluntekijä ihan hakoteillä, kun sanoitti, ettei ”kultainen nuoruus jää unholaan” tai että ”lapsena tuntenut murheita en, riemuja vain kohdata sain”?
Rupesin asiaa miettimään, kun tämä laulu soi eräässä tilaisuudessa. Onhan se ihanaa, jos muistot kultautuvat. Kaikille muistoille ei valitettavasti käy näin onnellisesti.
Lapsuuden ja nuoruuden ikävät asiat jäävät usein jonnekin taustalle muovaamaan elämänkulkua. Usein niitä ei edes tiedosta. ”Kätketty syvälle sisimpään”. Tämä ”tiedottomuus” suojelee meitä. Kunnes kokemukset ehkä jossain välissä pulpahtavat pinnalle.
En ole tietenkään asiantuntija. Mietin vain nykynuorten ja lasten maailmaa ja katson, mitä elämä oli omassa lapsuudessa ja nuoruudessa.
Aika pitkälle, tai ainakin osin, se on meistä vanhemmista kiinni, millaisia muistoja lapsille jää. Onko lapsuus huoleton tai nuoruus kultainen, vaikka ympäristö kiehuu pelottavasti.
Maailma ympärillämme ei ole ollut koskaan lempeä. Ei vain nyt sodita. Entiset sukupolvet ovat kokeneet maailmansodat, monen nuoruus Suomessakin kului sodan keskellä, puute ja sairaudet olivat vieraina pitkään vielä sotien jälkeenkin.
Ydinsodan uhka leijaili 1960-luvulla. Kriisejä siellä ja täällä. Työttömyyttä, köyhyyttä ja pulaa. Mutta kaikesta selvittiin, ei ehkä vahingoittumatta, mutta eteenpäin mentiin.
Me kaikki ajattelimme, että nyt ollaan viisaampia kuin ennen. Ei sotia enää. Tuudittauduimme ikuiseen rauhaan ja hyvinvointiin.
Nyt taas soditaan, talous sakkaa, väkivalta lisääntyy, sosiaalinen media syöttää omaa agendaansa, ihmiset sättivät siellä toisinansa, uutiset suoltavat katastrofeja. Poliitikot riitelevät asioista. Nuoret pelkäävät tulevaisuutta.
Kaikesta huolimatta meidän vanhempien ei pitäisi silottaa nuorten tietä liiaksi ja ehkäistä pomppuja.
Meidän tehtävämme on antaa selviytymiseväitä. Olemmehan mekin selvinneet. Jos ei voittajina niin kuitenkin. Minä peräänkuulutan rohkaisua. Jotenkin tuntuu, että me vanhemmat säälittelemme tämän päivän nuoria. Heillä on niin vaikeaa, kun on sitä ja tätä. Ei olekaan kivaa.
Ei sääli vie asioita eteenpäin. Ei se rohkaise yrittämään, ei se anna kättä pidempää raivata oman näköistä polkua tulevaisuuteen.
En tiedä, onko sääli sairauttakaan, kuten kulunut sanonta kuuluu. Empatiaako sillä yritetään ammentaa?
Lapsena voi tuntea paljonkin murheita. On väärin, jos aikuiset vähättelevät niitä. Muistan, että murheet saattoivat lapsen mielessä kasvaa jättimäisiksi, koska lapsena puuttuivat keinot laittaa asioita mittakaavaan.
En esimerkiksi pidä siitä, että vanhemmat jakavat lapsille rahahuolensa. Totta kai lasten on hyvä tietää, ettei ole mahdollista toteuttaa kaikkia toiveita, mutta kokemuksesta tiedän, että perheen huolten sälyttäminen lasten harteille on liian suuri taakka.
Ei silti, ei rahapuhetta ole kiva kuulla aikuisenakaan. Ainainen valittamisen kuuntelu ottaa sydämen päälle. Siinä on sekä sympatiaa että kyllästymistä.
En muista, milloin suomalaiset ovat muuttuneet tällaisiksi marisijoiksi. Ehkä sitä on aina ollut, muttei jakelu ole ollut niin tehokasta kuin nyt. Lehtien yleisönosastot olivat hidas ja rajoitettu väylä. Nyt tiedotusvälineet ja sosiaalinen media syytävät tuutin täydeltä masennusta.
Oliko sinun lapsuutesi murheeton ja nuoruutesi kultainen?
Asennekysymys, ajattelen ja saatan olla väärässäkin.
Mieli korkealle! Periksi ei anneta!
Raija Hallikainen