Sormet multaan tai sitten ei
Mikä on elämässä tärkeää? Muistamme sanonnan, että puutarhanhoito on tärkeää, eikä sekään ole niin tärkeää.
Tai jotain sinne päin. Ajatushan on tärkeä.
Muistanpa nuoruudestani, että puutarhanhoito ei meistä lapsista ollut tärkeää, pikemminkin yksi vähiten kiehtovista asioista. Suorastaan vastenmielistä.
Eihän kukaan terve ihminen voinut vapaaehtoisesti työntää sormiaan multaan, joka kaiken lisäksi tuppasi jäämään mustaksi rannuksi kynsien alle.
Ei silloin meillä ollut puutarhahanskoja. Multasormet olivat kaikkea muuta kuin ylpeyden aihe.
Ajatella, piti kitkeä rikkaruohoja ja harventaa kasvimaan penkkejä. Antimet kyllä kelpasivat. Porkkanat, punajuuret, herneet, uudet perunat, nauriit, mansikat ja muut marjat.
Kun oli sadonkorjuun aika, niin vielä piti osallistua siihenkin. Se oli meistä melkein liikaa. Meillä oli sentään vain kaupunkitalon puutarha. Kaikki sympatiat maatalojen lapsille, joilla oli usein suuremmat velvollisuudet kuin meillä kaupunkilaisilla.
Olemme monta kertaa siskoni kanssa naureskelleet lapsuuden kokemuksille. Aikuisina me molemmat olemme ihan vapaaehtoisesti ja suurella innolla viljelleet kasvimaata. Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Ehkä näinkin.
Kasvun ihme on kiehtovaa katseltavaa. Joka päivä pitää tutkia, joko mullasta kurkistaa alkuja. Kasvustot ovat vähentyneet vuosien mittaan, mutta eivät sentään kadonneet kokonaan. Suuri sato ei ole se juttu, vaan kasvattamisen tuottama ilo hivelee sydäntä ja sielua.
Lapsuuden toinen inhokki oli metsämarjojen poiminta. Marjareissulla mukavin juttu oli eväiden syönti. Marjat hupenivat maistellessa, ja pienen mukin täyteen saaminen kesti monta tuntia. Onneksi vanhemmat eivät pakottaneet poimimaan isoa sankollista.
En voi sanoa, että mustikkametsässä rymyäminen olisi vieläkään suosikkiharrastus, ei edes hupia ollenkaan. Itikat ja ötökät ovat usein riesana. Kaupunkilainen ostaa marjat kaupasta tai torilta ja ajattelee näin tuottavansa toimeentuloa joillekin muille. Harmillista kylläkin, että metsiin jää poimimatta ilmaista ravintoa.
Viime vuosilta on yksi hyvä mustikkareissu jäänyt mieleen. Olimme Lapissa ja puuttomassa tunturimaastossa oli runsassatoisena kesänä oikea mustikka-aarre. Muutaman neliömetrin alalta täyttyi mustikkasanko ihan huomaamatta. Ei ollut ötököitä eikä itikoita. Nyt ei, ikävä kyllä, jaksa kiivetä tuntureille. Aikansa kutakin, sanoi….joku.
Jos ei innostu kasvimaasta, niin kukkien kasvattaminen palkitsee kyllä viljelijän. Omat vanhempani olivat kukkaihmisiä, ja niinpä pihamaalla kasvoivat lähes kaikki silloiset puutarhojen perennat. Tämä perintö on jäänyt elämään meille lapsillekin.
Kukat ovat luonnon kauneuden jalokiviä.
Nyt luonto on kohta kauneimmillaan. Nauttikaamme siitä kaikilla aisteilla. Unohdetaan ikävät asiat. Unohdetaan leikkauslistat ja huonot uutiset. Niitähän riittää myöhemminkin surtavaksi, jos joku haluaa niitä oikein vatvoa.
Kevään ihanaa vihreyttä ihaillen
Raija Hallikainen
raiha2008@windowslive.com