Hyppää sisältöön

Pienestäkin iso ilo

Näin joulun alla ostaminen, tavarat ja runsaus ovat olleet mielessäni useammin kuin harvemmin.

Milloin meistä tuli tavaroiden rakastajia? Ei välttämättä hamstraajia. Monenlaista tavaraa tarvitaan, selvä se. Mutta miten pitkän aikaa ilo uusista ostoksista kestää?

Tuleepa mieleen oma tyttäreni, joka lapsukaisena innostui tinkimään merkkituotteita vannoen, että jos saa haluamansa, hän ei pyydä enää koskaan mitään sen jälkeen. Se ikuisuus kesti lyhyemmän tai pidemmän aikaa. Tosin meillä oli tiukka linja, ja olihan siinä pitämistä, kun ”kaikki muut saivat” eikä hän. Ympäristön paineita. Tilanne lienee tuttu muillekin kuin itselleni.

Samanlaisia lupauksia teemme varmaan me aikuisetkin.

Maailmantilanne ilmastomuutoksineen, sotineen, epidemioineen ja muine uhkakuvineen on toivottavasti herättänyt meidät kaikki miettimään omia valintojamme ja sitä, mikä loppujen lopuksi tekee meidät onnelliseksi. Hyvä terveys, hyvät palvelut, rauha, yhteisymmärrys, luonto, hyvä sää, ystävät, koti, hyvä sänky, sähkövatkain, yleiskone, sisävessa, lämmin vesi?

Me vanhempi sukupolvi olemme tottuneet nuoruudessamme aineelliseen niukkuuteen, jota nykysukupolvi ei luonnollisesti edes osaa kuvitella. Heille ne ajat näyttäytyvät korkeintaan joissain dokumenteissa tai historian kirjoissa, jos mitenkään. ”Se oli silloin ennen vanhaan”.

Turha niistä on paasatakaan. Nuorten maailma on juuri sen näköinen kuin se on ollut heidän elinaikanaan. Me vanhemmat olemme sen maailman rakentaneet.

Itse olen kasvanut kaupungissa. Tavaraa on ehkä ollut tarjolla enemmän kuin Suomen syvillä saloilla. Vaan rahaa ei kaupungissakaan ollut välttämättömän yli, eikä aina välttämättömäänkään. Kyllä monot olivat ajoittain ympärivuotiset jalkineet kaupungissakin. Koulukiusaaminen oli tuttua. Syynä oli milloin mikäkin. Yleensä vaatteet tai köyhyys.

Aikoihin entisiin ei ole palaamista, enkä niitä haikailekaan. Siitä huolimatta mieleeni on usein noussut serkkuni Savossa. Serkku oli minua vuosia vanhempi. Lapsena hänelle karamellipaperitkin olivat todellinen aarre. Niitä hän keräsi omaan aarrearkkuunsa vuosien varrella jonkinmoisen määrän. Pitää muistaa, ettei karkkeja saatu eikä syöty ehtimiseen. Hän iloitsi jokaisesta uudesta paperista. Niitä me muutkin ihailimme.

Soisin, että osaisimme kaikki iloita ”karamellipapereista” eli pienistäkin asioista. Aarteita meillä on jo nyt paljon, kunhan huomaamme ne.

En halua maalata synkkyyttä. Sitä media tekee ihan tarpeeksi. Jopa niin, että nuoremme ovat paniikissa. Toivoa on aina. Asioilla on taipumus selvitä. Me olemme osa ratkaisua.

Joulu on antamisen aikaa. Olkoon se iloista lahjoittamista siitä, mitä meillä on.

Meille joulupukki on saanut ”porttikiellon”. Nautimme tunnelmasta!

Kiireetöntä ja sydämellistä joulunodotusta toivotellen,

Raija Hallikainen

Raiha2008@windowslive.com