Tällä sivulla luonnossa liikkumisestaan kirjoittaa nimimerkki ”Kuravarvas”. Hän on luonnon sekakäyttäjä, joka uskoo, että savi saappaassa pitää lääkärin loitolla.
18.2.2024
Pilvetön taivas, pakkasta pari astetta. Mikäpä on pistellessä polkuja menemään hyvässä seurassa. Seurana ovat viikonloppulainassa olevat kaverin koirat. Matalajalkaisillakin maavara riittää, niillä on hankikanto, itsellä kyllä ei. On ilo seurata koirien nenätyötä. Ne kertovat tällaiselle vajaa-aistiselle, missä jyrsijät rapistelevat hangen alla, ja mitkä sorkanjäljet tuoksuvat tuoreilta.
Omista koirista on jo vuosia, nykyisin sopivat tällaiset vierailevat tähdet paremmin. Kaikki voittavat, koirat saavat pitkät lenkit, isäntäväki reissaa huoletta, ja itse saan annoksen karvahuumoria ilman kynnenleikkuuta. Mutta koirien lähdettyä on kyllä vähän autio olo, kun ketään ei kiinnosta edes jääkaapin oven narahdus.
17.1.2024
Pakkasta parikymmentä, lauhtuvaa luvassa. Tekee mieli suksille. Riesana sauvojen repsottavat hihnat, ne hansikasta muistuttavat. Kaupasta sai uudet, mutta mitat olivat muuttuneet, koura roikkuu puolitangossa. Eikä säätömahdollisuutta. Mikään lyhennyssolmu ei toimi. Hihnan katkaisu ja ompelu ei vaikuta kestoltaan lupaavalta, ei tilaa pitkälle jatkokselle. Jospa kietaisisi ylimääräisen pituuden jonkin esineen ympärille? Kuohuviinipullon korkissa on sopiva halkaisija, paino, ja valmis kaula, jossa hihna pysyy. Lisäksi tarvitaan sidos vanhasta vaelluskengän nauhasta. Jospa se ei rispaannuta hihnaa, kuten ensimmäisinä mieleen tulleet nippuside tai teräsprikka.
Sauvaviritelmä on ruma, mutta osoittautuu toimivaksi. Makoisaa lykkiä luomulatua, kone ei ole tänne vielä ehtinyt. Aina joku hiihtoniilo puskee tuiskun jälkeen läpi umpisen, ja meitä perässähiihtäjiä riittää. Tervakymppi lipsuu, mutta pito paranee, kun pakkanen pakenee. Lajikunto on vähän hukassa, silti kiva lipsutella omaan tahtiin lähes tyhjää latua. Aurinko paistaa ja nouseva tuuli pudottelee puista lumia silmille. Kirkasotsaista liikuntaa häiritsee vain ajatus siitä, että jos sauvan korkki putoaa ladun varteen, niin varaosan saa vain poksauttamalla.
16.1.2024
Hieno, tuuleton poutapäivä. Muut puuhat syrjään ja kenkäilemään! Kallioille, herkuttelemaan lumikenkien loistavasta pidosta sekä ylä- että alamäissä.
Oikein arvasin, ihmisen jälkiä ei missään. Tavanomainen fauna on kylläkin liikkunut, hirvet, molemmat kaurislajit, ketut ja jänikset. Aina voi toivoa joskus näkevänsä ilveksen, täällä se jossain lymyilee. Jäljet löytyivät kotipihasta äskettäin.
Kalliomaisemat lumisine mäntyineen näyttävät kultakauden maalauksilta. Kuvaa ottaessa puhelimen näyttö jäätyy, ei reagoi mihinkään. Todellinen turvapuhelin, pakkasta 15 ja toimii vain povitaskussa. Tekisi mieli tehdä tulet ja jäädä istuskelemaan. Mutta eipä ole täällä tulet luvallisia, eikä ilman istuksita. Parempi kenkäillä kotiin keittämään ne kahvit.
14.1.2024
Hellaakoski runoili hauen laulamaan kuuseen. Tämä kala ei laula, ei ole hauki, eikä kuusessa. Olisiko tämä metsäsärki, Rutilus silvestris? Kypsältä näyttää. Nuppuja ei näy lähistöllä. Tästä ei varoita kasvikirja, ei kalakirja, eikä liioin Satokausikalenteri. Saako sen poimia jokaisenoikeuksin kuten sienen? Millä ehdoilla saa kalastaa ilmasta, kuivalla maalla, rantaan puoli kilometriä? Jätän kalan varmuuden vuoksi puuhun. Ehkä varis on oppinut tekemään kapakalaa.
Pilvisen tuhruinen päivä, pakkasta viisi astetta. Käännöspisteenä talviuimarien avanto. Eipä näy hyljettä. Espoonlahdessa asuva iso, vanha harmaahylje käy joskus hengittämässä avannosta, uimareista välittämättä. Sopu sijaa antaa. Hylje ei ole erityisen ujo, avoveden aikaan antaa kiikaroida itseään melko läheltä.
Tuhat kilokaloria palaa, uudet kalorit tilalle kikhernepaistoksella. Ilman kapakalaa ja hyljettä.
7.1.2024
Mitä ihmettä, toppatakkimenuettia? Hetken lyö tyhjää. Sitten muistan, että vanhojenpäivä lähestyy. Pari lukiolaista hioo koreografiaansa epätyypillisessä paikassa ulkoilun lomassa. Päivän toinen leimallinen luontoilmiö ovat tyytyväiset koirat. Ne, joilla on liian kuuma aina muulloin. Viluisempia koiria ei näy, ne tyytyvät tänään lyhyisiin lenkkeihin.
Vetoketjua auki, liian kuuma on minullakin. Tuplat merinot ja untuvatakki ovat liikaa. Aurinko paistaa, täysin tuuletonta rannassakin, pakkasta 24. Silkkinen kypärähuppu pipon alla on juuri hyvä. Purukumi täydentää kokonaisuuden. Kun leuat jauhavat ei naama palele.
Kohta lauhtuu, sikäli sääli, että lumet putoavat oksilta. Mutta pitkäänhän tässä on ollutkin tosi hienoa. Parin tunnin altistus riittää, sitten reiskat jalassa kiikkutuoliin kahvimukia puristelemaan.
2.1.2024
Päivän eläimet ovat koskikara ja merinolammas. Koskikaran pulikointia hyisessä vedessä on aina ilo seurata. Sen tapaa sitä helpommin, mitä useampi virtapaikka jäätyy umpeen.
Merinovillainen alusasu taas tekee koskikaran etsimisestä ja katsomisesta mukavaa, kun itse pysyy kuivana ja lämpimänä. Kunhan säätää lämpöä liikkeellä ja varoo selän kastumista ylämäissä.
Kuvaaminen paljain käsin on vähän hätäistä, pakkasta seitsemäntoista. Onneksi villalapasen ja nahkarukkasen liitto toimii, helppo pukea ja riisua nopeasti.
Jäljistä lumessa näkee, että joku on taivaltanut edeltä. Syvällä on kyntänyt, taitaa olla kinkun sulattelija. Ja täällähän se sulaa. Omakin vyö vaikuttaa lyhentyneen, mutta vain yhden reikävälin. Kyse ei voi olla vyötäröläskin paksunemisesta, juhlasesongin ruoat olivat aika maltillisia. Varmaankin vyö on kutistunut kylmässä. Tai sitten olen kasvattanut paksun talvikarvan.
20.12.2023
Vajaat kaksi vuorokautta talvipäivänseisaukseen. Nyt on siis vuoden pimeimmät päivät menossa. Ei kyllä siltä tunnu. Aurinko lämmittää poskea, vaikka matalalta paistaakin. Nollakeli. Tintit jodlaavat perin keväisesti. Joko se talvi meni? En oikein ymmärrä, että miksi tätä vuodenaikaa niin hanakasti mollataan. Lyhyet päivät, mutta vastineena pitkät illat. Kamalaa olisi elää ilman vuodenaikojen vaihtelua.
Omaperäisesti kasvava koivu reitin varrella tarjoaa älyllisen haasteen: Mitä kaikkia punnerruksia, kyykkyjä ja venytyksiä se mahdollistaakaan? Tasapainoa taas saa harjoitella liukkaalla polulla.
Lintutornilta ei näy juuri muita lintuja kuin pilkkijöiden sivusaalista jahtaavia variksia. Hyvin näyttää jää kestävän pilkkijää aivan sulan reunoillakin.
Tänään ei ole evästelyn paikka. Paluumatka käy leipomon kahvilan kautta. Kahvi, lehti ja korvapuusti. Ja santsikuppi.
6.12.2023
Ei riitä lumi vielä hiihtämiseen. Mutta eipä se myöskään estä kävelemistä, vain hidastaa. Suuntaan kallioille, polkuja vältellen laelta toiselle. Siten tulee koluttua myös kallioiden väliset kuusikkolaaksot. Jäljistä näkee, että vain peurat ovat liikkuneet, ihmiset ovat pysyneet tiukasti poluilla.
Pakkasta kolmetoista. Vanhat kengät toimivat jälleen mainiosti. Ei ole tarpeen muokata nimimerkkiä Kuuravarpaaksi. Pohjien pitokin on parantunut. Viime talvena pohja repesi irti, turhia varoittamatta. Vain vähän jäi kannasta kiinni. Kengännauha piti sitoa päkiän ympärille, jotta sai nilkutettua pois metsästä. Kaupassa myyjä yllättäen ehdotti kenkien pohjaamista uusien ostamisen sijaan. Siten vältin vastenmielisen uusien kenkien sisään kävelemisen. Talvi kyllä loppui ennen kuin kengät palasivat Saksasta.
Kallioiden takana on järvireitti. Selät ummessa, virtapaikat vapaana huuruamassa. Pitkään sinnitellyt laulujoutsenparikin on liihottanut etelämmäs lämmittelemään. Tänään ei evästellä ulkona, poro pääsee posliinilautaselle. Illalla voikin sitten seurata, kuinka daamit tarkenevat paljain olkapäin Linnan juhlissa. Itsellä pysyvät kyllä villasukat jalassa.
17.11.2023
Odotin, että kirves olisi vielä tylsempi kuin saha. Yllätyin, kun molemmat olivatkin kunnossa. Kirves tosin joku lyhyt nuorisomalli. Puukin helähtävän kuivaa koivua. Klapit kelpaisivat takan viereen sisustuslehteen. Pala tuohta repusta ja kaasusytkäri paidan alta lämpimästä. Tuli syttyy hetkessä. Aina ei ole ollut näin helppoa.
Aamupäivällä auringonpaiste häiritsi kirjoituspöytäpuuhaa. Tuulikin oli mitätöntä, pakkasta viisi astetta ja perjantai. Sopiva päivä hakeutua taas ulkoruokintaan. Mutta minne? Taas Porkkalaan. Täälläkin sää toki vaihtelee, mutta on aina kirkkaampi kuin mantereella. Nyt ei tulipaikalla varmaan ole lapsiperheiden lettukestejä. Oletus piti paikkansa.
Purkki auki ja hernesoppa pakkiin. Vettä toin termarissa, ettei jäädy pulloonsa. Sen verran hienostelua, että sipuli silppuna sekaan. Vaikka hienosteluahan lämmittäminenkin oikeastaan on. Lusikoin sopan suoraan pakista, tyyliin sopivalla välineellä tietenkin. Näkkäriä paljaana, ei pilata eleganttia kokonaisuutta.
Kahvit keitän ja juon pakin kannesta, saapa siihenkin tuoreen noen pintaan. Ruotsissa on kaikki paremmin, pakkikin rosteria. Painaa, joo, mutta johtaa lämpöä huonommin kuin kotimaisen pakin alumiini. Joten reuna ei polta huulia, vaikka pohjalla on kuumaa lientä.
Aurinko jo laskussa, mutta vielä ehtii kierrellä rantoja ja kallioita. Muuta bongattavaa ei ole kuin yksi lintubongaripariskunta. Lätäköt ovat jäässä, tänään eivät ole varpaat kurassa. Aivan tyyntä. Mukana on omaan taskuunsa pakkautuva untuvatakki, mutta sitä ei tarvita. Autolla sitten onkin jo aika hämärää. Olisikohan iltapalalla kristallilasien paikka, kontrastin vuoksi?
3.11.2023
Villasukan harmaa marraskuun perjantai. Upea päivä lähteä ulos syömään. Ihmisistä on tuskin häiriötä. Kovin dramaattisia luontoelämyksiäkään ei kannata odottaa. Tavarat reppuun ja liikkeelle kylän kautta. Leipomosta leipä, vielä lämmin. Lihakauppias ymmärtää heti tarpeen, ulkofile 165 grammaa. Harvinainen ostos, lihankulutus on romahtanut. Mutta ei kokonaan loppunut.
Kehätien takaiseen villiin luontoon. Hiekkatietä. Lähes umpeenkasvanutta vanhaa maantietä. Värit pyörivät tuulen mukana maassa, lehtipuut jo paljaina. Ratsastajien polkua, sitten peurojen polkua. Peura itsekin näyttäytyy, iso pukki. Kävelee kiireettä pois ilman impalapomppuja. Ei ilmeisesti pidä minua uhkaavana saalistajana. Ketään tai mitään muita ei olekaan liikkeellä.
Louhikkorinne nostaa sykettä, vilkaisu ranteeseen saa hidastamaan. Sitä se reppu teettää, pienikin. Kallion laki osoittautuu turhan tuuliseksi, on syytä muuttaa suunnitelmaa. Maisemasta hieman tinkimällä löytyy suojaisempi leiripaikka vähän alempaa. Improvisoituna virityksenä tarppikangas mäntyjen väliin tuulensuojaksi. Ja sateen varalta; 50 harmaan sävyä taivaalla vihjaavat kyökkimonsuunin mahdollisuudesta.
Ja sitten asiaan. Tänään on vuorossa kämmenelle sopiva pikkukeitin ja nuotiolle tarkoitettu peltinen lettupannu. Kaasuliekki pyrkii tekemään pienen kuuman pisteen keskelle kylmää pannua. Pannun liikuttelu liekin päällä auttaa. Käntty halki, pihvi väliin ja reilusti raakoja sipulirenkaita seuraksi. Onnistui aika täydellisesti. Kun itse tekee, niin saa mieleisensä. Ainakin joskus.
Päälle kiireettömät kahvit. Purut taas pilleripurkista, kuinkas muuten. Samalla on ilo seurata tikkoja ja variksia. Aurinkokin pilkahtelee pilaamaan kukkeata harmautta. Sitten kamat kasaan ja vilkaisu, että käynnistä ei jäänyt mitään jälkiä. Kotona on kylläinen olo. Arvelen, että kaloreja kertyi enemmän kuin kului.
Googlaan, pihvissä oli 408 kcal. Ja kellon mukaan reissulla paloi toista tuhatta kilokaloria, aika vähillä kilometreillä. Eli syöminen on raskasta puuhaa.
19.10.2023
Kalapurkki raolleen ja öljyt sieltä kattilaan. Oliiviöljyä näkyy olevan. Sipulisilppu perään, lämpöä ja veivausta. Vielä on kesää jäljellä, kun kerran kesäkaasu suostuu ulos purkistaan. Pakkasyön jälkeen asteita on nyt plus kaksi. Mutta kallionkolon tuulensuojassa kyllä tarkenee.
Kattilaan tomaatit, paprika unohtuikin kotiin. Sitten täsmäannos kuskusia, pienet ryynit valmistuvat vikkelään. Vettä pullosta, kalat, muutama oliivi, hoituu suola samalla. Kuskus yllättää, vähempikin riittää seuraavalla kerralla. Hetkessä syntyy koko kattilallinen tönkköä kittiä, joka maistuu parhaiten suoraan kattilasta.
Syödessä voi jatkaa kiikarointia. Joutsenia riittää, muuten on aika vähän lintuja. Enemmän katsottavaa tarjoaa meriliikenne. Puhelimen appi näyttää laivojen AIS-tiedot. On kiinnostavaa seurata, kuka on menossa, mistä ja minne. Monessa pienessä huviveneessäkin on jo lähetin.
Epäilemättä lähetin on myös näyttäytyvässä kotimaisessa sotalaivassa, mutta huolellisesti pois päältä. Luontoäänenäkin kuuluu jatkuvaa ammuntaa Upinniemestä. Rytmistä voi yrittää päätellä, mitä harjoitellaan.
Kattilan tiskaus hoituu lääppimällä leipäpalalla, ja viimeistely kiehauttamalla kahvivedet. Kahvinpurujen kerta-annos löytyy tietenkin kierrätetystä pilleripurkista, kuten oliivitkin aiemmin, kuinkas muuten.
Terveisinä luontokuntosalien fysioterapeuteille: Porkkalanniemen kärjessä kasvaa laaja lajitelma mutkaisia bonsaimäntyjä innoittamassa kehonpainosirkusteluun. Ja askelkyykky on tietenkin mehukkaimmillaan reppu selässä ja vatsa täynnä.
6.10.23
Puskat ruskassa. Mutta eipä ainuttakaan täydellistä, latvat kaljuina ennen kuin alaoksat väreissä. Vaikka viime yönä olikin syksyn ensimmäinen pakkanen. Istumapaikka löytyy vanhan padon ja uuden kalaportaan luota. Taskusta löytyy littana vihko ja kaksi vesivärinappia, harmaa ja ruskea. Vettä on pienessä purkissa, jossa lukee Primaspan. Vaikka olisihan vettä joestakin saanut. Aurinko lämmittää selkää. Raivattu ranta on kesän aikana lepikoitunut uudelleen. Paperille syntyy hahmotelma, jota voin kotona jatkaa, jos siltä tuntuu. Jos ei tunnu, kuva teki jo tehtävänsä. Tarjosi syyn pysähtyä ja katsoa.
Matka jatkuu hevoshakojen sivuitse. Juttelen aina pitkästyneille hevosille. Jotkut hörähtävät vastaukseksi, toiset kääntävät peräpäänsä, kolmannet eivät ole kuulevinaan. Hiekkatie vaihtuu kinttupoluksi, pari sienestäjien autoa on parkissa. Heitä itseään ei näy, mutta polun reunat on kyllä huolellisesti parturoitu sienistä. Kaksi käpytikkaa touhuaa märässä kuusikossa, jonka harvensi ensin metsuri ja sitten myrsky useampaankin kertaan. Myrskypuut on jätetty sijoilleen pätkimään polkua, ja väleissä on jalkineen vedenkestoa testaavia rutakoita.
Polku jatkuu pienen järven rantaa pitkin. Pysähdyn katsomaan: ei vesilintuja. Hiljaista ja tyyntä. Moottoritie kuuluu hiljaisena, silti kovempana kuin kesällä, kun on kunnolla lehti puussa. Tuulensuunnasta kiinni kumpi kuuluu, Kehäkolmonen vai Turun moottoritie. Niitä on vaikea erottaa toisistaan, kun kalliot vääristävät suuntia. Edes hanhien tai kurkien muuttoparvia ei näy eikä kuulu. Varmaan odottavat jossain pellolla sopivaa takatuulta Porkkalanniemestä yli Suomenlahden.
Muistelen äskeisen Luontokuntosalin fysioterapeutin juttuja. Veden päälle kaartuva rantakoivu tarjoaa oivan paikan vinopunnerruksille. Jos ote luiskahtaa, päätyy uimaan. Viereistä puuta yritän kiskoa kumoon pienessä kyykyssä. Puu ei ole vaarassa, mutta hartioissa tuntuu mehukkaita rusahduksia. Tätä lisää!
Järven yläpään koski on aina yhtä hieno, samoin sitä seuraava suojeltu jokipätkä. Siellä on tosin kairattu maaperätutkimuksia. Tulee junarata Turkuun, vain aikataulu on auki. Seuraavalla järvellä, tai lammella, pysähdyn tutulle kalliolle. Joutsenpari, eipä muuta. Tästä näkee usein haukien liikkeitä, nyt ei niitäkään.
Aurinko painuu ja tuuli nousee, parempi pysyä liikkeessä. Polku päättyy hiekkatielle. Vanhoja taloja ja peltoaukeita, niilläkään ei näy isoja lintuja laiduntamassa. Ei edes kauriita. Kartanon puistossa on tuuli pudottanut tammen haaran. Loppumatkasta tulee vastaan koiraparaati, se aika päivästä. Korvamatona soi Jäätelökesä: ”…uima-altaat tyhjennetään, illat pimenee jouluun…”
Kotiin tullessa on viluinen olo. Kuuma suihku, kylpytakki, villasukat ja kuuma mukillinen sohvannurkassa lämmittävät. Kellon mukaan kertyi vähän toistakymmentä kilometriä ja kului vähän toista tuhatta kilokaloria. Hyvä tapa aloittaa viikonloppu. Kiva, että tuli lähdettyä.