Sydänliiton hyvinvoinnin ja sydänterveyden verkkopalvelu

Anneli Laakkonen lähti kesken siivouspäivän pallolaajennukseen

Anneli Laakkonen, 75, on energinen eläkeläinen. Kaksi pallolaajennusta ja tähystysleikkaus eivät ole hänen elämänmyönteisyyttään hapertaneet. Yhteiskunnallinen aktiivisuus, järjestötoiminta, käsillä tekeminen ja kulttuuri ovat puhaltaneet puhtia arkeen tiukoissakin käänteissä.

22.5.2017
·
Anna-Maija Järvi-Herlevi, Kaisa Herlevi
·
Tähystysleikkauksen jälkeen Anneli ei voinut jatkaa liikkeenharjoittajana. Niinpä hänet ohjattiin työvoimatoimistosta töihin dementiakotiin. – Siihen aikaan nostelimme mammoja yksin. Sitä pidettiin sydänleikatulle sopivana työnä, Anneli nauraa, mutta vakuuttaa nauttineensa: – Ruokailun jälkeen lauloimme asukkaille työtoverin kanssa tanssi- ja muuta kevyttä musiikkia. Muistan, miten pitkäaikaispotilas nousi jaloilleen, koska halusi niin kovasti tanssia.

– Minä tykkään siivota, Anneli paljastaa. Hän viittaa Karhulan-kotinsa parvekkeelle. – Olin nostamassa mattoa tuulettumaan, kun huomasin, että eihän tästä mitään taida tulla. Mietin, olisiko kyseessä infarkti. Edellisestä oli jo parikymmentä vuotta, joten olin ehtinyt unohtaa, miltä silloin oikein tuntuu.

Vuosi oli 2015, taustalla pallolaajennusyritys 1995 ja sydämen tähystysleikkaus HYKSissä 1996.

– Soitin hätänumeroon. Käskivät avata oven valmiiksi.

Ensihoitajat kantoivat monitorin makuuhuoneeseen, totesivat sadan prosentin tukoksen ja ilmoittivat sairaalaan. Anneli kannettiin pyörätuolissa kolmannesta kerroksesta pihalla odottavaan ambulanssiin. Hälytyssireeni käynnistettiin ennen kuin hänet kiidätettiin Kotkan keskussairaalaan pallolaajennukseen.

– Kysyin, että piipaatko pistätte päälle, ja he vastasivat, että jos tukos olisi ollut 101 %, sitä ei olisi tarvittu. Ihania ihmisiä kerta kaikkiaan, kyllä minä heitä kiittelin! Kahdessa tunnissa hälytyksestä kaikki oli tehty.

– Kyllä me asumme hyvässä paikassa. Vielä toistaiseksi, hän myhäilee. Soten vaikutukset toki arveluttavat – miten pitkiä matkoja infarktin saaneita tulevaisuudessa oikein kuljetetaan?

Hissutellen…

Pitkän linjan liikkeenharjoittajana Anneli oli tottunut tekemään pitkää päivää, hyörimään moninaisissa tehtävissä ja sietämään stressiä. Kun ensimmäinen infarkti iski alkutalvesta 1995, hän oli kioskilla töissä: nosteli raskaita laatikoita, otti vastaan lukemattomia lottokuponkeja, lauantai kun oli. Kiirettä piti. Takaraivossa nakutti lounasravintolan konkurssin isoista veloista suoriutumisen pakko.

– Soitin tyttärelle ja ihmettelin, kun en jaksa nostaa edes maitopurkkia, ja pallot vain pyörivät silmissä.

Tyttären kanssa ajettiin keskussairaalaan ensiapuun, josta Anneli kiidätettiin HYKS:iin. Paikalle osui koulutoveri, sairaanhoitaja, joka sanoi: ”Hei Ansu, ei me viel’ olla niin vanhoi, että käy näin”.

– En osannut itsekään kuvitella, että semmoista voisi tapahtua, Anneli myöntää.

Pallolaajennus ei onnistunut, joten hänet tähystysleikattiin samassa sairaalassa äitienpäivän jälkeen puoli vuotta myöhemmin.

– Äiti muutti meille ”jarruksi”. Hänen kanssaan lenkkeilimme hissukseen. Ei minulla mitään pelkoja ollut. Alusta asti sanoin, että vaihtoehtoja on tasan kaksi, joko-tai. Itse uskon, että myönteisyys on ollut avuksi sydänsairauden kohtaamisessa.

– Minua professori Kalervo Verkkala kehotti elämään kuten ennen lukuun ottamatta lumitöiden tekoa ja raskaita nostoja. Ja minä kun tykkäsin lumitöistä, niin että pitelemistä riitti… Käsityötkin kiellettiin, mutta niitä minä olen tehnyt sydämeltä salaa koko ajan.

Kävellen sydänleikkaukseen

Tähystysleikkaus tehtiin 14.5.1996. Anneli oli ystävänsä luona Keravalla yötä, hyppäsi aamujunaan ja lähti kävelemään Helsingin rautatieasemalta Meilahteen. Pari pysäkinväliä oli pakko ajaa raitiovaunulla, mutta punaposkisena Anneli marssi sairaalaan huomattavasti kalvakampien kohtalotovereiden seuraan.

– Turhaan leikkausta pelkää, koska ne ihmiset osaavat työnsä, hän kuittaa. – Pelko, jännitystila ennen operaatiota on paha juttu.

Rohkeus lienee lapsuudenkodin peruja. Isä oli sairastunut jo 47-vuotiaana ja menehtyi seitsemänteen infarktiin 79-vuotiaana. Kotona ei koskaan rasvaista ruokaa syöty, mutta perimä on tehnyt tehtävänsä. Nyt Anneli iloitsee siitä, että vanhin tytär Erja, 54, on hakeutunut sukurasituksen vuoksi aktiiviseen seurantaan.

Vaikka Anneli on pelkäämättä ottanut vastaan sen, mikä on kohdalle osunut, hän muistuttaa, ettei ole elämää koetun laiseksi suunnitellut.

– Nuorempana ajatteli, että perustetaan perhe, tulee monta lasta, rakennetaan talo. Ei sitä arvannut, että tulee avioero, pankin ehdottamien valuuttalainojen seurauksena konkurssi, yhtiökumppani sairastuu rintasyöpään. Nuorena sellaista ei osannut ajatella – eikä tietysti saakaan.

Perinnöksi yhteisöllisyyttä, kannustusta ja kulttuuria

Anneli kertoo olevansa Kymin tyttöjä Popinniemestä. Kodin perintönä tuli kosolti sellaista, mikä on kantanut vaikeissakin vaiheissa. Molemmat vanhemmat osallistuivat järjestötoimintaan, veivät lapset esiintymisryhmiin, rohkaisivat ja tukivat:

– Laulaminen on aina ollut minulle läheistä, ja laulaa olen saanut. Kouluun menin kuusivuotiaana, koska osasin lukea ja laskea. Siellä piirrettiin paljon, piirrettiin läksytkin. Opettaja oli opettanut jo äitiänikin. Kun en omasta mielestäni osannut piirtää, opettaja kehui, että se, miten piirrät, on tarpeeksi hyvin.

– Isä ja äiti kävivät paljon teatterissa, ja ottivat meidät mukaan. Minä olen vienyt sinne meidän lapset, ja nyt vien muita eläkeläisiä teatteriin. Eläkeläisjärjestöissä olen kertonut, että kotona kannustettiin pienestä pitäen sanomalla ”Jos haluat, osaat”. Nyt, kun on ikää, ei pidä vähätellä omia saavutuksia ja tekemisiä.

Yhteiseen hiileen

Yhteiskunnallisten asioiden seuraamista ja oman kannan muodostamista Anneli pitää tärkeänä.

– Eivät ne asiat siitä somene, jos kukaan ei sano mitään. Yhteiseen hiileen on puhallettava: järjestöjä kyllä löytyy jokaiseen makuun.

Hän itse joutui mukaan valtuustotyöhön kolmekymppisenä ja iloitsee hyvästä yhteistyöstä eri puolueiden valtuutettujen kanssa. Tosin siihen aikaan nuori ja nainen oli kunnallispolitiikassa harvinaisuus, jota konkarimiehet eivät halunneet päästää edes puhumaan valtuuston kokouksissa.

– Nyt olen eläkeläisjärjestössä aktiivinen osallistuja. On tärkeää lähteä ulos omasta kodista virkistäytymään muiden pariin. Se pitää pään kunnossa. Kesällä meillä on isot eläkeläisten valtakunnalliset juhlat, johon harjoittelemme ohjelmaa, mm. voimisteluesitystä.

Lue seuraavaksi