Huovuttaja saa itsensä ja muut liekkeihin

Orimattilassa punaisen talon seinällä on yli metrinen kala, ei mikään ahven tai lohi vaan paljon eksoottisempaa. Punaiset pitsievät taipuvat tuulessa. Se on huopaa. Tervetuloa taitelija Elina Saaren ja hänen perheensä kotiin. Paitsi koti, se on myös on myös Elinan työmaa, ateljee ja studio.

Värikästä huopaa eri muodoissa on kaikkialla kodissa, vinossa pinossa sohvan karmilla, koreissa lattialla. Ikkunassa on huopaverho ja seinällä huopavalaisin. Juuri tässä talossa kuuluu olla vahtina iso vihreä papukaija. Aku-kaija tuijottaa hämmästyneenä ja kirkaisee, kun näkee vieraan. Papukaija jää keikkumaan kaapin oven päällä.

Huovasta tulee Elina Saaren käsissä koruja, hattuja, naamioita, laukkuja, vaatteita, tyynyjä, tossuja, seinävaatteita. Mitä mieleen tulee, mitä uskaltaa kokeilla ja toteuttaa. Kaikki tämä alkoi yli 20 vuotta sitten, kun Elina odotti esikoistaan.

– Halusin oppia huovuttamaan, mutta kukaan ei osannut opettaa. Kokeilin ja tajusin heti, että huopa avautuu minulle, se oli niin luonnollista.

Tietoa oli heikosti tarjolla, mutta tekevä oppii. Elina huovutti ensin lampolan lattialla suomenlampaan villalla. Reilut viisi vuotta meni opetellessa, sitten alkoi syntyä sellaisia jälkeä, joita kehtasi myydä. Suomenlampaanvilla vaihtui pehmeämpään ja muokattavampaan merinovillaan. Huovalla on oma tahto, se haluaa jotakin tai sitten se pitää pitää kurissa, se huovuttajan pitää ymmärtää.

– Huovuttaminen on fyysistä ja rajua. Minulla on isot lihakset, ne ovat tulleet tästä työstä. Alussa nyhrätään, sitten rullataan, heitellään, hakataan, hypitään työn päällä, mitä vain, että se huopuu. Tykkään siitä.

Muut huovuttavat pöydällä, mutta Elina on lattialla, polvet märkinä, kädet Marseille-saippuassa, isossa kylpyhuoneessa. Sauna on aina lämpimänä, työt kuivuvat siellä. Käsistä näkee, että ne ovat Elinan tärkein työkalu. Ne ovat tavallista vaaleammat, vähän suonikkaat ja lihaksikkaat. Elina peittelee käsiään ja sanoo niitä pesumuijan käsiksi. Ne ovat kauniit kädet.

Ei kahta samanlaista

– Tässä, esimerkiksi, Elina sanoo ja koppaa antiikkisohvalta hatun päähänsä.

Se näyttää olevan sinistä huopaleopardia. Molemmilla puolin hattua on satelliittimaiset ulokkeet. Elina käyttää aina tekemiään hattuja.

Kaikki työt ovat uniikkeja. Kahta samanlaista työtä ei tule vaikka kuinka yrittäisi. Suurin osa töistä menee ulkomaille. Hollantilaiset, norjalaiset, englantilaiset ja latinot rakastavat leiskuvan värikkäitä töitä. Ihan niin ei pitänyt käydä.

– Ajattelin, että myyn talvella hattuja suomalaisille ja kesällä otan rannalla aurinkoa. En ole pitänyt kesälomaa yli kymmeneen vuoteen. Jos haluaisin tehdä tiliä Suomessa, tekisin harmaita, mustia ja valkoisia hattuja, joissa ehkä olisi vihreä raita, mutta se tappaisi minut. Ulkomaille saan tehdä mitä haluan ja töitäni arvostetaan.

Jännittävää, ketkä viehtyvät erikoisista huopahatuista. Sirkuksissa on Elinan huopahattuja ja huoparuoskia. Eräällä psykiatrilla on aina Elinan hattuja vastaanotollaan. George Clooneyllä ja Brad Pittilläkin on Elinan hatut, Manhattan Transferillä useampiakin. Värttinän esiintymisasut ovat huopaa.

– Koen että saan asiakkaikseni crème de la crèmen, parhaat mahdolliset tyypit. Eräskin rouva tilasi hattuja isossa ulkokylpytynnyrissä käytettäväksi. Niitä piti voida käyttää myös lasketeltaessa. Laitoin hattuihin koristeeksi pimeässä hohtavia kumilenkkejä.

Intohimona opettaminen

Elinalla on oman luovan tekemisen lisäksi kaksi intohimoa: opettaminen ja materiaalien kehittäminen. Huovuttaminen ei ole salatiedettä, tekniikkaa ja materiaaleja voi kehittää.

– Jos eteen tulee jotakin, mitä haluaisin tehdä, mutta en ole onnistunut, jaksan edelleen innostua. Jokaisessa työssä pitää oppia virheistä ja viedä tekniikka eteenpäin. Jos tekisin aina samoja töitä tai sarjoja, en oppisi yhtä paljon.

Huopiin tarvittava villa tulee muun muassa Etelä-Afrikasta, mutta varsinainen esihuopa tehdään Keski-Euroopassa. Osa huovista on luomua.

Huovutusta ja kesäyön magiikkaa

Opetuksessa tärkeimpiä ovat kesäkurssit Orimattilassa, jolloin huovuttajat kokoontuvat moneksi päiväksi kurssille Salusjärven rantaan ja huovuttavat yötä myöten. Yhdistelmä on alkuvoimainen ja maaginen, Suomen suven yötön yö ja huovasta käsin syntyvät työt.

– Saan itseni liekkeihin ja saan myös muut liekkeihin! Tunnen ylpeyttä siitä, mitä osaan tehdä. Minun pitää antaa kaikille sitä, mitä ovat tulleet hakemaan, Elina intoutuu.

– Kursseillani tehdään heti oikeita töitä. Se on riemukkaampaa tekijöille. Aloitetaan lapasesta ja siitä siirrytään huopakukkiin ja tossuihin. Huivi tehdään huopapitsitekniikalla. Jos vielä on materiaalia, niistä tehdään magneetteja, mitään ei jää käyttämättä.

Kursseille olisi kysyntää Australiaa myöten, mutta Elina ei ole innostunut lähtemään niin kauas. Hän on luennoinut Yhdysvalloissa, Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Englannissa V & A museossa.

Maailmalla Elina on aina taiteilija, fiber artist, Suomessa hän on käsityöläinen tai yrittäjä.

– Ero on aika iso. Eivätkä käsityöläiset pidä näyttelyjä, kuten Elina sanoo, vaan taiteilijat. Ajatus näyttelystä kutkuttaa silti mieltä.

– Haluaisin tehdä ihmisen kokoisia onttoja takkeja. Takkien sisään voisi mennä ja niillä olisi eläimen pää ja sieltä voisi katsoa. Tyhjät takit! Haluaisin värjätä ne niin, että kaadan liemet takkien päälle. Suomessa ne eivät menisi kaupaksi. Voisin näyttelyn jälkeen tietysti laittaa ne tuonne pellolle ja antaa kukkien kasvaa niistä, Elina nauraa.