Kalevalan naisten tarinoissa on olennaista kyky muodonmuutokseen

Miksi uusi väitöstutkimus ja ylipäätään yliopistotasoisen Kalevala-tutkimuksen jatkaminen on tärkeää? Eikö kaikki ole jo tutkittu, filosofian tohtori Tiina Piilola?

– Voi ei, ei alkuunkaan! On todellakin korkea aika avata Kalevalan keskeisimpien naishahmojen tarinoita naisnäkökulmasta, tai tarkemmin sanottuna: feministisen kirjallisuudentutkimuksen keinoin.

– Toki naisnäkökulmaa on hyödynnetty kalevalatutkimuksessa, eli miksikään polunraivaajaksi en itseäni asemoi, mutta työtä on vielä paljon jäljellä. Kalevalan keskeisiä sankareitahan ovat miehet, Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen. On aika nostaa Louhi, Marjatta, Lemminkäisen äiti ja varsinkin veden alle unohtunut herkkä Aino arvoiseensa asemaan.

Miksi kiinnostuit juuri Ainon kohtalosta?

– Oma taipaleeni Kalevalan naisten ja varsinkin Ainon pariin alkoi jo vuonna 2006, kun sain käteeni esikoiskirjani Alkuvedet kansivedoksen, jonka yhteys Ainon tarinaan tuntui ilmeiseltä. Aino-tarussahan Joukahainen lupaa vanhalle Väinämöiselle sisarensa Ainon päästäkseen pois suosta, johon on joutunut mahtailtuaan katteettomasti laulutaidoillaan.

– Esikoiskirjani taas kertoo 12-vuotiaan alter egoni silmin viimeisestä kesästä mummolassa ennen kuin kaikki hajoaa eli käy ilmi, että enoni on tehnyt kahdeksankymmentäluvun kasinohuumassa miljoonaluokan velat, joita sukulaiset – äitini, enoni sisko siis, suurimpana takaajana – joutuvat maksamaan. Suvun takausriitojen alettua tein niin kuin kannen tyttö eli sukelsin ”Ainona” piiloon omaan pinnanalaiseen, päänsisäiseen maailmaani. Tuo sukellus kesti kauan ja vei minut lopulta kirjoittamaan omaelämäkerrallista fiktiota. Ja tosiaan sen kannen innoittamana lähdin sittemmin vielä opiskelemaan kirjallisuutta, vaikka olinkin vastikään valmistunut toimittajaksi, sekä tutkimaan ensin gradussani Ainon tarinaa, joka tuntui minusta kovin epäreilulta ja jopa väärältä.

Mitä suomalaista kulttuuria, erityisesti naisen asemaa, valaisevaa Ainon kautta tulee ilmi?

– Minusta olennaisinta Ainon ja ylipäänsä Kalevalan naisten tarinoissa on nykynäkökulmasta heidän kykynsä muodonmuutokseen. Eikä kyse ole vain myyttisen kerronnan ”ihmeestä”, tietenkään, vaan Aino, Louhi, Marjatta ja Lemminkäisen äiti käsittelevät menetyksiään ja pettymyksiään paljolti samoin kuin nykyihminen: he eivät lähde Kalevalan miessankareiden tavoin ulkoisesti näyttäville sammonryöstöretkille vaan puivat vaikeuksia sisällään ja muuttuvat niiden voimasta.

– Yllä sanottua jatkaen ajattelen, että tutkimuksessa ei ole täysin oivallettu sitä vertauskuvallista merkitystä, joka Ainon veden alle katoamiseen ja vedenneitomuodonmuutokseen sisältyy. Esitän väitöskirjassani, että Aino-tarun hienoin huipennus ei tapahdu eepoksen lopussa kylmän oikeudentoteutumisen hetkellä vaan Väinämöisen kalanluisen kanteleen soitossa. Tuossa Kalevalan 41. runossa maa ja vesi, tosi ja taru eli sekä Väinämöisen että Vellamon edustamat maailmat löytävät hetkeksi yhteyden, ja Ainon maailman hienous tai herkkyys – se, jonka vaikka Gallen-Kallela on tavoittanut Aino-triptyykissä – saa vihdoin arvoisensa ilmauksen, ja myös muut eli kaikki kanteleensoittoa kuulevat pääsevät nauttimaan tuossa kohtauksessa Ainon eloisasta sisäisestä maailmasta, mikä tulee ilmoille kauniina musiikkina.

– Kanteleensoittokohtaushan alkaa niin, että sammonryöstöön matkaavien miesten veneretki keskeytyy suuren hauen harteille, ja ensin Ilmarinen ja Lemminkäinen yrittävät ottaa petoa hengiltä, mutta otus kuolee vasta kun Väinämöinen tarttuu miekkaan ja sanoo: ”Ken on vanhin sulholoista/sepä hauki halkomahan.” Väinämöinen sivaltaa kalaa miekallaan, ja se kuolee.

– Tulkintani mukaan Väinämöinen on arvollinen mies tappamaan mystisen kalan, koska paitsi että hän on Ainon alkuperäinen sulhanen ja ainoa mies, jolle vedenneito Vellamo on näyttäytynyt, myös Kalevalan suurin tietäjä. Väinämöinen on, oikeita sanoja etsiessään, joutunut käymään Tuonelassa ja Antero Vipusen vatsassa eli tekemään tuttavuutta siihen aliseen, pinnan alaiseen, tiedon yöpuoliseen maailmaan, johon Vellamo on kadonnut ja jota suuri hauki edustaa. Ja kun kala keitetty ruuaksi, tapahtuu jotain erikoista. Toisin kuin muut, Väinämöinen ei heitäkään kalanluita pois vaan pysähtyy katselemaan niitä ja miettimään: ”Mitähän näistä tulisi.”

Silloin Ilmarinen – Kalevalan uuras ja tunnollinen seppä, joskin hieman yksioikoinen ja mielikuvitukseton – tuumaa: ”Ei tule tyhjästä mitänä, kalan ruotasta kalua….” Mutta silloin Väinämöinen sanoo: ”Näistäpä toki tulisi kalanluinen kanteloinen,/kun oisi osoajata; soiton luisen laatijata.”

Vaatii pysähtymistä ja päämäärätietoisen samporetken keskeyttämistä, jotta Aino-tarun hienoin lahja ja sanoma tulisi huomatuksi – vaatii myös Kalevalan lukijalta. Se vaatii eepoksen lukemista entistä tarkemmalla, ja enemmän tiedon yöpuolta eli intuitiota ja mielikuvitusta kuuntelevalla tavalla. Silloin myös pinnanalainen, tiedon yöpuolinen, ehkä myös voisi myös sanoa: herkempi tai hellempi feminiininen maailma uskaltaisi tulla pintaan ja näkyville eikä unohtuisi sampo-retken jalkoihin.

Mitä annettavaa Kalevalalla on kasvavalle nuorisolle, maahanmuuttajille ja ylipäätään urbaaneille suomalaisille?

– Olen lainannut väitöskirjassani useaan otteeseen filosofi Adriana Cavareroa, joka kirjoittaa, että ”ihmisen itse on tarina, joka syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa”. Cavareron ajatuksessa lähdetään siitä, että ihmisen sisin itse ei ole jotain muuttumatonta ja pyhää vaan tarina, jota me kerromme yhdessä toisten kanssa. Minusta tämä on se oppi, jonka Kalevalan naiset ja varsinkin Aino voivat antaa; siis uusi Aino-tulkintani ytimessä on se, että syntyy yhdessä toisten kalevalaisten hahmojen kanssa. Se jatkuu Ainon hukkumisen jälkeen Väinämöisen kautta, epäsuorasti myös Louhen, Marjatan, Marjatan pojan ja lopulta suuren suomuhauen kautta.

– Jos ihmisen itse eli syvin tarina todella syntyy yhdessä toisten kanssa, se tarkoittaa, että on meidän vallassamme, millaista tarinaa paitsi kansalliseepoksemme hahmoista, myös itsestämme ja toisistamme, kerromme. Ja varmasti moni tänä päivänä toivoo, että tarina ei olisi pelon täyttämä ja karkuun juokseva niin kuin Ainon ensi reaktio Väinämöiseen eikä tuomitseva ja toista vähättelevä niin kuin Väinämöisen ensi reaktio Ainoon, vaan siinä olisi tilaa jollekin enemmälle ja ei-niin-ilmeiselle, jollekin pinnan alaiseen maailmaan kuuluvalle. Että olisi aikaa ja tilaa nähdä syvemmälle, niin kuin Väinämöinen kanteleensoittokohtauksessa, kun hän pysähtyy ihmettelemään kalanluita ja oivaltaa niihin sisältyvän mahdollisuuden. Tällaisen katseen kautta voi syntyä jotain uutta ja hienoa niin kuin Kalevalassa syntyy kansallissoittimemme, kannel.