Kiitollisena elämästä, ketään syyttämättä

Laila ei ollut vielä viidenkään ja Aili-sisko vasta kolmen, kun Jenny ja Urho Korte päättivät loikata leveämmän leivän perään. He olivat kuulleet Neuvostoliitossa sitä riittävän, kuten työtäkin. Toisin oli Suomessa, missä tehtaita kaatui ja tiloja joutui vasaran alle.

Puuseppä Urho oli kiertänyt työn perässä pitkin maata. Jenny olisi tahtonut opiskella, mutta siihen ei ollut varaa.

Toukokuussa 1932 Kortteet olivat porukassa, joka oli vuokrannut veneen ja lähti Kotkasta saariston kautta salaa Luga-joen suulle itäiselle Inkerinmaalle. Mukana oli myös Jennyn parikymppinen veli, Erkki Pekkanen Sippolasta.

Jenny aikoi ottaa eväät lapsille, mutta Urho esteli: – Ei sellaiseen maahan tarvitse leipää viedä.

– Agitaattorit onnistuivat vakuuttamaan suuren joukon suomalaisia. Kaiken piti olla monin tavoin parempaa naapurissa, Laila kertaa yli 80 vuoden takaisia tapahtumia nyt kotonaan Kouvolassa.

Omat muistikuvat ovat hajanaisia. Sotilas kantamassa manttelinsa helmassa sokeria. Perhe etenemässä jalan kohti Leningradia.

Taistelijaäiti ei anna periksi

– Jouduimme Krestyn vankilaan. Miehet erotettiin naisista ja lapsista.

Vankilassa oli rautasängyt, eikä petivaatteita. Kaikki oli pelottavaa. Ulkopihalta Laila muistaa aitauksen ja sepelikentän keskellä, tolpan juuressa kasvavan voikukan.

– Sen pienen yksinäisen kasvin muisto seuraa minua aina. Kauneutta voi löytyä karuimmistakin oloista.

Leningradista perhe muutti Itä-Karjalan Syvärille, missä oli tarjolla sähkölaitoksen rakennustöitä. Neuvostoliiton kansalaisuuden saaneet Kortteet asuivat parakissa, jossa kullakin perheellä oli käytössään pieni huone. Punanurkaksi kutsutussa keittotilassa laitettiin ruokaa.

Taudit kurittivat rokottamattomia suomalaislapsia. Kurkkumädästä selvisi vain kolme 22:sta.

Jenny Korte ei suostunut luovuttamaan, hoiti tyttöjään ja siivosi sitkeästi yhteistiloja. Ja pelasti lapsensa.

– Ihana sisukas äitimme piti kaikessa puoliamme.

Isä katosi Uralille

Perheen muutettua Petroskoihin pääsi Jenny toteuttamaan haavettaan opiskella hoitoalalle. Vuonna 1937 suomenkielinen opetus kuitenkin lakkasi, ja opettajat katosivat.

– Antakaa minulle puoli vuotta, äiti pyysi, niin opettelen venäjänkielen.

Vuonna 1938 Jenny oli valmis venäjäntaitoinen kätilö.

Elämä oli mallillaan Kortteiden kodissa Karhumäellä. Vanhemmat kävivät töissä, tytöt koulua.

Vuonna 1941 alkoi sota. Koko Karhumäen kylä asukkaineen ja tehtaineen lähetettiin karjavaunuissa evakkoon Siperiaan. Kahden kuukauden junamatka päättyi 30.12.41 Omskiin Novosibirskin alueelle.

Jenny sai töitä neuvolassa. Urho määrättiin työarmeijaan Uralille, mikä tarkoitti vankileiriä. Siellä, Tsheljabinskissa hän kuoli vuonna 1943, vain 40-vuotiaana.

– Emme enää nähneet isää. Hänen hautapaikkansa selvisi lehti-ilmoituksesta. Myöhemmin kuulimme kovan työn ja pilaantuneen ruuan vieneen isän voimat.

Kolmen naisen koti

Koulun 16-vuotiaana lopettanut Laila hakeutui myöhemmin opiskelemaan opettajaksi, joksi valmistui Petroskoissa. Sinne Kortteen kolmen naisen perhe muutti Siperiasta sodan loputtua 1944, Karjalan tasavallan houkuteltua kansalaisiaan palaamaan.

Tapahtui paljon hyviä asioita. Lailasta tuli 23-vuotiaana äiti. Vuonna 1950 syntyneen Ninan isä oli komea laivankapteeni, jonka kanssa Lailalla osuivat yhteen vain tanssiaskeleet. Puolisot erosivat jo Ninan vauvaiässä.

Aili-sisko muutti Kazakstaniin miehensä perässä, kun taas Laila ja Nina jäivät Jenny-mummon seuraksi Tuulokseen. Kolmen naisen kodissa elettiin hyvää elämää.

– Voi, meillä oli hauskaa! Olimme nuoria, rakensimme talon, minä tein matematiikan ja fysiikan opettajan, äiti kätilön töitä. Emme tarvinneet ketään, Laila hymyilee.

Nina muistaa lapsuutensa lämpimän turvaisana.

Vuosikymmenten kuluttua

Vuonna 1961 alkoi kirjeenvaihto Sippolan sukulaisten kanssa. Jennyn muistot nousivat pintaan, ja hän kertoili tytöilleen illat pitkät tarinoita Suomesta.

Seuraavana vuonna Jenny ja Laila pääsivät käymään Suomessa. Se oli täystyrmäys. Missä olivat ne rikkaat kapitalistit, jotka ryöstivät köyhiä!

Ninan ensivierailu venyi vuoteen 1980. Hänen elämänsä oli Moskovassa, venäläisen puolison, Vladimir Ivanovin kanssa. Siellä olivat molempien työpaikat ja kolme lasta, joista keskimmäinen, Anton sairasteli pienestä pitäen.

90-luku oli Venäjällä vaikea. Palkkoja ei maksettu, toivoa ei ollut. Vuonna 1996 Vladimir suostui muuttamaan Suomeen. Täällä löytyi lääkitys Antonin sairauteen, mutta yhä Nina joutuu huolehtimaan aikuisesta pojastaan.

Jenny ja Laila olivat muuttaneet Suomeen 1992, entisen Suomen kansalaisen ja tämän jälkeläisen statuksella.

Jenny epäröi paluutaan, ei kokenut ansaitsevansa kaikkea tätä hyvää, josta onneksi sai nauttia vuoteen 1997 asti. Hän kuoli 90-vuotiaana, ja on haudattu sukunsa sijoille Sippolan Hirvelään.

Vilua ja nälkää, paljon myös hyvää

Ninan Vladimir sai töitä tehtaalta, ja pian tämän Anna-äitikin muutti Kouvolaan. Laila oli löytänyt perheelle mukavan kerrostalokodin.

Kunnes taas iski kohtalon kova koura. 53-vuotias Vladimir menehtyi Ninansa syliin vuonna 2003. Raskasta karaisijan työtä ikänsä tehneen sydän ei enää jaksanut.

Laila tuli Kaipiaisista tyttärensä tueksi Eskolanmäkeen. Ninan voimia veivät huoli niin äidin, pojan kuin anopin terveydestä. Lastenlapsiakin alkoi tulla. Silloin tällöin Nina teki kouluavustajan sijaisuuksia.

Anna-mummon kuoltua 2009 olivat Nina ja Laila taas kaksin. Pari vuotta sitten Ninasta tuli monien sairauksien heikentämän äitinsä omaishoitaja.

Nyt on aikaa katsoa taaksepäin ja myöntää historian usein määräävän ihmisen elämäntahdin.

– Oli sotaa, vilua ja nälkää, mutta paljon myös hyvää, Laila muistuttaa. – Neuvostoliitossa äitini ja minä saimme ammatin ja työtä. Sielläkin olin onnellinen, kuten nyt Suomessa. Kiitollisuuteni omalle kansalleni on suunnaton.

Ninakin tuntee sekä Suomen että Venäjän omaksi maakseen. – Toinen synnytti minut, toisessa asun nyt.