Kuin sinikellojen sylissä

Kun Annukka Järvi aloitti luovan kirjoittamisen opettajana Jamilahden kansanopistossa, hän kuuli pieniä tarinoita Lilli-Ann Nuorivaarasta.

Lilli-Ann on kansalliskirjailija Zachris Topeliuksen tyttären Ainan pojan Mikael Nybergin tytär.

– Ihailin sitä, miten Lilli-Ann vielä iäkkäänä jaksoi antaa jokaiselle linjan oppilaalle palautetta vuosittain julkaistavan antologian teksteistä. Hänen näkemyksensä olivat rohkeita ja tuoreita. Hän ymmärsi aidosti nuoruutta ja nuoren ihmisen ahdistuksia. Samalla ihmettelin, miksei opisto tuonut vahvemmin julki sitä, että Lilla oli kansalliskirjailija Sakari Topeliuksen viimeinen suora jälkeläinen ja siten linkki suomalaiseen kulttuurihistoriaan.

Syy paljastui kyllä: Lilla karsasti toisten kuuluisuudella ratsastamista. Hänestä jokainen ihminen oli tärkeä, yhtä tärkeä.

Oikeastaan Annukka Järvi kiinnostui ensin Lillan ja hänen elämäntoverinsa Mian suhteesta. Miten kaksi syvästi kristittyä ihmistä eli yhdessä 70 vuotta, vaikka kirkko ei hyväksynyt samaa sukupuolta olevien liittoja? Järvi tajusi, ettei se oikeastaan ole olennaista, sillä avioliitto on yhteiskunnallinen instituutio, mutta ihmissuhdetta ja ihmisten tunteita ei mikään instanssi ole koskaan voinut säädellä.

– Lillan tarinassa oli paljon muuta kiinnostavaa, kuten se, miten onnellinen lapsuudenperhe vaikuttaa, millaisia arvoja ja voimavaroja toisiaan ja lapsiaan rakastavat vanhemmat antavat, millaisia ihmisiä onnellisen perheen lapsista kehkeytyy.

Yhtenä päivänä Järvi alkoi ihmetellä, miksi usein pidämme kiinnostavina ”pahoja” ihmisiä; miksi ”kiltteys” on monille melkein kirosana. Eli miksi muiden tahtoon alistumista pidetään ”kiltteytenä”, vaikka niillä ei ole mitään tekemistä keskenään. Miksi ”vahvat” ihmiset ovat usein sellaisia, jotka mäiskivät tahtonsa läpi kykenemättä kuuntelemaan muiden näkemyksiä eivätkä ne, jotka selviytyvät mäiskijöiden kourista menettämättä uskoaan hyvyyteen.

– Mielestäni Lilla oli sankari: teki mitä tehdä piti, siis velvollisuutensa; pyrki huomioimaan muut, auttamaan tarvittaessa ja tuomaan valoa ja iloa kaikkien elämään paitsi teoilla myös kulttuurilla ja sivistyksellä. Lillan kaltaisille ihmisille ystävällinen ja muut huomioiva käyttäytyminen on lapsuudenkodissa omaksuttu arvo, mutta se ei sulje pois jämäkkyyttä, huumorintajua tai kykyä hauskanpitoon. Ihmiset eivät jauhaneet nälästä tai sairauksista tai valittaneet työn raskautta. Asenne oli toisenlainen kuin nyt, ei oletettu, että elämä on vailla vastoinkäymisiä. Lillakin keskittyi näkemään lapsuuden tapahtumat myönteisesti. Ilo löytyi yhdessä leikkimisestä ja tekemisestä, luonnossa liikkumisesta ja kulttuuriharrastuksista, ei tavarasta.

Koska Järven omassa elämässä oli yhtäkkiä tilaa kirjailijana työskentelyn jatkamiselle, hän tarttui siihen mahdollisuuteen melkein neljännesvuosisadan tauon jälkeen.

– Lilla alkoi puhua minulle.

Kuin sinikellojen sylissä vaati vuosien taustatyön

Annukka Järvi teki taustatyötä muutaman vuoden ajan, mutta eripituisissa jaksoissa. Aineistoa on valtavasti. Hän luki sukuun liittyvää tutkimusta, Jamilahden kansanopiston historiaa, keskusteli eestiläisen kirjailija Heli Reichardtin kanssa inkeriläisten kohtalosta, tutki vanhoja Suomen Kuvalehtiä, Lillan ja hänen vanhempiensa kirjeitä, runoja, kuunteli Lillan isän Mikael Nybergin sävellyksiä, tutki valokuvia.

Lillan etäinen sukulainen Raija Vatanen antoi Järvelle kuunneltavaksi tekemiään Lillan haastatteluja.

– Se oli ratkaiseva kokemus. Kuulin, miten Lilla puhui kuin pikkutyttö kertoessaan lapsuudestaan, miten ääni ja puhetapa muuttui, mitä lähemmäs haastatteluhetkeä hän kertomuksissa tuli. Se oli kiehtovaa. Hän todellakin eläytyi. Luin myös Lillan muistelmateoksen Kymmenen markkaa, joka käsitteli hänen lapsuudenkotinsa, Sortavalassa sijainneen Jamilahden kansanopiston vaiheita.

Kaikesta tästä koostui kirjan runko ja faktaosuus.

– Mutta se, miten siitä kerron, on paljossa fiktiota ja kaunokirjallisuuden keinoin esitettyä, kuten vaikka runoilija Immi Hellénin ja Mikael Nybergin keskustelu, jossa Immi kertoo äitinsä menehtymisestä. Sen sijaan Lillan kertoma anekdootti siitä, miten Immi keikahti keinutuolilla ympäri eläytyessään Mikael Nybergin ja Ester Nybergin musiikkiesitykseen, on kovaa faktaa. Olen myös yhdistellyt monen ihmisen kohtaloita yhden ja saman henkilön tarinaksi.

Selviytymistarinastahan kirjassa on kyse, kuten siitä, miten tappavasta pandemiasta, rahavaikeuksista, kolmesta sodasta, kodin ja rakkaiden ihmisten menettämisestä voi selviytyä.

– Se kertoo myös arkipäiväisiä yksityiskohtia sodanjälkeisestä pula-ajasta. Mia ja Lilla aloittivat päivän hakkaamalla jään rikki vesiastiasta, sillä asunnossa oli aamuisin pakkasta. Tyttäret, nuorin vasta vauva, olivat silti terveitä ja reippaita.

Toisaalta Mia ja Lilla olivat hyvin kansainvälisiä ihmisiä. Sortavalan Jamilahdessa vilisi ihmisiä eri puolelta maailmaa, eikä edes sota katkaissut ystävyyssuhteita. Myös Jamilahden oppilaat, usein vähävaraisia ja syrjäseuduilta, tekivät opistovuoden päätteeksi yhteisen ulkomaanmatkan.

– Toivoisin, että kirja laventaisi tai avartaisi näkemystä lapsen ja naisen aseman kehittymisestä sekä siitä, miten valtavasti lääketiede on kehittynyt.

Toimeliasta väkeä

Pieni Lilla souti raskasta verkkovenettä, kun isä ja veljet laskivat tai nostivat verkkoja nälänhädän aikaan. Hän rakensi jo pikkutyttönä oman mökin. Perheessä ei totisesti eroteltu sitä, mitä tytöt tai pojat voivat tehdä. Lilla kouluttautui kahteen ammattiin ja sai perheen aikana, jona naisen paikka monen mielestä oli hellan ja nyrkin välissä.

Mia opiskeli ensin kansakoulunopettajaksi, sitten taidehistorian maisteriksi ja työskenteli hyvin vaativissa olosuhteissa opiston rehtorina.

Lillan sisar sai vaikean epilepsian aivokuumeen seurauksena. Koska lääkitystä ei ollut, häntä ei pystytty hoitamaan kotona. Sekä Lilla että pikkuveli olivat kuolla, koska antibiootteja ei ollut. Perheen kahden vanhemman lapsen äiti kuoli nuorena vatsakalvontulehdukseen. Lillan vanhin sisarpuoli muutti mummolaan, koska ei halunnut uutta äitiä. Se ei kuitenkaan millään muotoa rikkonut perheyhteyttä.

Mikael Nyberg joutui sydänvaivojen vuoksi eläkkeelle vain 42-vuotiaana, joten perhe oli taloudellisesti todella kovilla.

–  Tajusin vasta siitä kirjoittaessani, miten valtavasti sydäntautien hoito on kehittynyt itsenäisyyden aikana. Sydänliitto on tehnyt todella arvokasta työtä.

Annukka Järvelle kirjassa on kaksi kärkeä: yhteisöllisyys ja rauha. Vaikka Järvi kirjoittaa paljon sodasta ja menetyksistä, Lillasta heijastuu surun hellitettyä toivo ja luottamus tulevaisuuteen. Ihmiset kokoontuivat yhteen ja saivat siitä – ja toisistaan – voimaa. Rauha taas liittyy siihen, että ihmiset pystyivät tekemään pakolliset työt paljolti omassa tahdissaan, itselleen sopivalla tavalla.

Kirjailija sai palautetta eräältä lukijalta. Hän tunnusti lukevansa Kuin sinikellojen sylissä -kirjaa iltaisin, koska tuntuu niin turvalliselta nukahtaa sen rauhalliseen maailmaan. ”Turvalliselta”, hämmennyin. ”Vaikka aina oli nälkä, koska lanttu ei täyttänyt yhtä hyvin kuin peruna eikä muuta ruokaa ollut.”

”Silti”, vakuutti lukija.

Annukka Järvi: Kuin sinikellojen sylissä. Kustantamo etc. 2023