Kylmää ja tulista rakkautta pappilan mailla

Keväiset auringonsäteet leikittelevät sipoolaisilla, talven hämärään tottuneilla hirsiseinillä. Ikkunat eivät kaipaa verhoja. Karmeihin ripustetut lasityöt välkkyvät auringossa.

Hanne Halonen, 47, nauttii olostaan lampaantaljalla vuoratussa korituolissa, lasikorut kaulassaan. Aurinko häikäisee, saa siristelemään silmiä. Halosen kainaloon nojailee kahvinruskea villakoira Huisku, ikä kahdeksan vuotta.

Halonen hymyilee tyytyväisenä, pyörittelee sormillaan verkkaiseen tahtiin koiran pöyheää turkkia. Huisku katsoa tapittaa emäntäänsä, vieras unohtui jo.

Vieressä pönttöuuni puskee lämpöä. Boheemiksi ja suurpiirteiseksi itseään kuvaava Halonen on asetellut lasikoruja piirongin ja hyllyn päälle. Lasitaiteilijan rakkaus sisustamiseen ja pukeutumiseen näkyy, mutta ei muotia eikä trendejä seuraten.
– Olen esteetikko, hankin intohimoisesti ympärilleni silmää miellyttäviä muotoja ja värejä. Elän jotain hieman outoa omaa vuosisataani.

Lasitaiteilija Hanne Halonen tunnetaan lasitöistään ja hevosmiestaidoistaan. Lapsesta asti koirien ja hevosten kanssa touhunnut Halonen pätevöityi ratsastuksenopettajaksi jo alle kaksikymppisenä. Parhaillaan hän valmistautuu valmentajatutkintoon.

Käsin muotoillut lasihelmet kiehtovat

Pöytään kiinnitetyn polttimen liekki sulattaa lasimassaa Halosen kädessään pitämän hitsipuikon ympärille. Puikkoa pitää pyörittää koko ajan. Sulan lasin hän muotoilee helmiksi muotoilutyökaluilla. Jäähdytysvaiheessa saa jännittää, kestääkö helmi suuren lämpötilan vaihtelun. Halonen myöntää, että pari kertaa häntä on harmittanut, kun tilaustyö on hajonnut viime hetkellä.

Halonen nauttii yhteistyöstä muiden taiteilijoiden kanssa. Vuonna 2007 tiet yhtyivät muotisuunnittelija Jukka Rintalan kanssa. Rintala vastasi yhdessä visualisti Matti Vaskelan kanssa Kokkolan oopperayhdistyksen Lepakko-operetin visuaalisesta toteutuksesta. Rintalan pyynnöstä Halonen suunnitteli ja valmisti operetin pukukorut.

Halonen palaa mielessään aikaan vähän pettyneenä. Aluksi hän innostui. Koruja esiteltiin operetin lisäksi Jukka Rintalan näyttelyissä. Mutta maineen ja kunnian lisäksi ei tullutkaan rahaa. Laskut piti kuitenkin maksaa.

Lepakko-operetin aikoihin Halonen teki myös yhteistyötä sipoolaisen kyläsepän kanssa. He kokeilivat taonnan ja lasin yhdistämistä.
– Olen kuin kameleontti, vaihdan tyyliä sen mukaan, mihin menen tai mitä teen. En halua kangistua yhteen rooliin ja yhteen materiaaliin.

Tänään Halosen kaulassa koreilee koru, johon taiteilija on käyttänyt valokuvaaja Antti Luukkosen ottamaa lähikuvaa käärmeestä. Kun taiteilijat yhdistävät vahvuuksiaan, syntyy tavallisuudesta poikkeavia teoksia.

Esiintyminen vetää puoleensa

Hanne Halonen kiittelee vanhempiaan, jotka eivät ole lyöneet kapuloita rattaisiin hänen ammatinvalinnoissaan sen koommin, kun hän isän toiveesta 18-vuotiaana valmistui merkonomiksi. Vuotta myöhemmin hän jo pätevöityi ratsastuksenopettajaksi.

Kotoa ei ole asetettu hänen elämänvalinnoilleen paineita eikä odotuksia, vaikka ruokapöytäkeskusteluja onkin käyty. Edellytys on ollut, että Halonen elättää itsensä tekemisillään.

Halonen kilpailee kouluratsastuksessa, mutta ei kilpailemisen vaan esiintymisen vuoksi.
– Olen ehkä yksi vähiten kilpailuhenkinen ja voitontahtoinen ihminen. Ykköstilasta taisteleminen on yhtä kaukana elämänfilosofiastani kuin Mars Maasta.

Esiintymisen takia Halonen hakeutui Renny Harlinillekin keikkahommiin vuonna 1993. Kun elokuva-alan työt loppuivat, Halonen lähti Lappiin luoto-opaskurssille. Taas hän sai esiintyä – nyt turisteille Lapin noitana, kasvot noettuina. Halosen kädet käyvät vinhaan, kun hän esittelee silloista rooliaan.

Halonen esiintyy hevosnäytöksissä näyttävästi: hatut ja korsetit kuuluvat kokonaisuuteen. Viimeisin tapahtuma oli maaliskuussa pidetty Helsinki Horse Fair 2013 Helsingin Messukeskuksessa. Rotukavalkadissa hän esitteli hevosensa Köpin, joka on rodultaan lipizza, Wienin espanjalaisen ratsastuskoulun käyttämä rotu.

Mitään napakkaa selitystä Halonen ei keksi kysymykseen, mistä hänen esiintymishalunsa oikein kumpuaa. Hänen äitinsä pyöri nuoruudessaan harrastajateatteri- ja tanhuporukoissa, jopa mannekiinikurssilla. Halonen myöntää, että hänessä ja tekstiilitaiteilija-äidissä on ripaus arjen diivaa. Molemmat rakastavat näyttävää ja hulluttelevaa pukeutumista ja nauttivat huomiosta.

Vanhanajan puutarha viehättää

Sielunmaisemassaan Halonen näkee suomalaiset viljapellot ja hedelmätarhat. Sipoon seurakuntayhtymä laittoi myyntiin pappilan kupeessa sijaitsevan asuinrakennuksen, Kanttorilan. Halonen oli myyty: vanhanajan puutarha, talo, rauha ja viljapellot ympärillä. Hänen maalaisunelmansa toteutui vuonna 1999.

Halonen asettui taloksi koiranpentunsa kanssa. Intoa piisasi, vaikka Halonen elikin tiukoilla. Nyt häntä jo hymyilyttää, silloin ei huvittanut.
– Kunnostin ruostuneen ruohonleikkurin, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Nurmikko piti ajaa.

Halonen halusi ruuduttaa ostamansa 40-luvun perinnetalon ikkunat, elävöittää lasiset pinnat. Kansalaisopistossa hän kuunteli teoriatunnin lyijylasin käsittelyyn tarvittavista työkaluista ja tekniikoista. Halonen tuumasi, että tekniikan oppii vain tekemällä ja kokeilemalla. Hän hankki heti tarvikkeet ja ryhtyi kokeilun kautta työhön.
– Opettaja oli kauhuissaan, koska en kuunnellut ohjeita, vaan tein oman mieleni mukaan. Aikanaan lopetin taidekoulunkin heti alkuunsa, koska siellä määriteltiin, ettei omena voi olla sininen. Haluan poistaa turhat ajattelua häiritsevät raja-aidat.

Halosta innostavat lasin värit ja läpikuultava valo. Ikkunatöistä jää korutöihin sopivia jämäpaloja. Myös kierrätyslasi kelpaa materiaaliksi. Halonen haluaa tehdä kolmiulotteisia, veistoksellisia töitä.

Jouluna 2004 taiteilija kokosi autotalliinsa joulupuodin. Syntyi ArtCantorila. Kesän tullen teokset valloittivat myös puutarhan. Halosen kuvanveistoa harrastava veli, Asko Halonen, osallistui näyttelyyn teoksillaan. Myös moni ympäristötaiteilija tuli mukaan.

Äiti ja tytär Halonen keittelivät kahvia, kun marttoja ja eläkeläisiä tuli bussilasteittain.
– Tiedän olevani typerä hellämieli, hyvän mielen tuottaja. Kun söpö mummeli tulee puotiin, haluan piristää ja sujauttaa korun pussiin. Tarjoan alennusta, ennen kuin asiakas edes pyytää sitä. Ei sitä kenenkään talous kestä, Halonen toteaa.

Kesäaamu kahvikupposen äärellä

Hanne Halonen käveli päivittäin naapurissa uinuvan autiotalon ohi, taputteli välillä sen nurkkia. Kävi kuten Kanttorilan kanssa aikanaan: Sipoon seurakuntayhtymä laittoi talon myyntiin. Halonen voitti tarjouskilpailun. ArtCantorila muutti uusiin tiloihin vuonna 2008.

Kesäisin Halonen järjesti yhteisnäyttelyitä. Talon alakertaan hän perusti pienen puodin ja kahvilan, yläkertaan gallerian. Puuhanainen leipoi itse tarjoiltavat. Lama rantautui Suomeen. Halonen päätti myydä asuintalonsa, jolloin ArtCantorila muuntui taiteilijan kodiksi.

– Rakastan kesäaamuja, saan toteuttaa pysyvää kesän kestohittiäni. Kiedon aamulla jonkin vaatteen ympärilleni, istun kuistin portailla ja nautin kahvista, koirista ja lämmittävästä auringosta. Tunnen itseni enemmän latinoksi, nautin Suomen kesästä ja auringosta.

Elämän karhea puoli

Hanne Halosen elää vaatimatonta elämää satavuotiaassa talossa, jossa pönttöuuni tarjoaa tärkeän lämmön lähteen. Peruslämmityksen eteen hän tekee töitä.

Talossa ei näy puolisoa eikä lapsia. Halosen perheeseen kuuluvat Huisku-koira sekä hevoset Eden ja Köpi. Halonen ei ole koskaan unelmoinut lapsista. Kun hän on maailmalla, hän on avoin ja sosiaalinen, mutta kotona hän viihtyy yksin. Halonen ei kaipaa rakkaussuhdetta, toista asumaan kanssaan. Etäsuhde riittää hänelle.

Vuonna 2011 tuli ero seurustelusuhteesta. Halonen vakavoituu, sipaisee lyhyitä hiuksiaan kuin pois silmiltään. Ihmissuhde-eroistaan Halonen selviää yleensä nopeasti, mutta kilpirauhasen vajaatoiminta ja talon remontti uuvuttivat.

Halonen huomasi sairaana säästävänsä itseään – taide vaatii luovuutta ja luovuus vaatii voimia. Hän keskittyi ratsastuksen opetukseen ja hevosten valmennukseen.
– Äiti sanoo usein, että mitähän se ”Halosen puskateatteri” tänään esittää. Vihjaa elämässäni nopsaan vaihtuviin tilanteisiin.

Joskus onnistunutkin työ itkettää

Vuosi 2012 oli Hanne Haloselle helpompi, kun kilpirauhaslääkkeet vihdoin purivat. Hän toipui myös ratsastusonnettomuudesta. Monta kuukautta kipsissä ollut jalka kuntoutui.

– Lasista on muotoutunut kylmä rakkauteni, joka vaatii voimia. Lasi on esine, joka tuo esteettistä iloa elämääni. Onnistunut työ saa minut joskus purskahtamaan itkuun, kun työskentelyn aikainen jännite purkautuu. Eläimet taas tuovat elämääni kaipaamaani rauhaa ja onnellisuutta. Ne ovat tulinen rakkauteni, elämäntapani ja työni.

Halonen pyöräyttää iltapäiväkahvit, oikein espressot, itse leivotut kaurakeksit maistuvat. Pöydän kulmalla viheriöi basilika, seinälle ripustetussa valokuvassa emäntänsä touhuja tarkkailee viime marraskuussa kuollut koiravanhus. Radio ei pauhaa. Halonen oikoo jäseniään, antaa vieraan rauhassa katsella lumen alla uinuvaa puutarhaa, käppäröitä omenapuita, keltaiseksi maalattua Kantorilaa – entistä kotiaan.

Jokapäiväiset tallihommat odottavat

Pikainen vilkaisu vielä yläkerran ikkunasta, sieltä näkee Sipoon kirkolle. Kuistin ikkunoista näkyy pappila. Huisku makoilee häiriintymättä kuistin lattialla, ei välitä lähtöä tekevästä vieraasta. Taiteilija siirtelee vitriiniin asettelemiaan koruja. Pöydällä odottavat kieppi rautalankaa, lasipaloja ja kuljetuksessa rikki mennyt työ. Narsissit pöydällä kertovat keväästä.

Naapurissa pappilan pihamaa on siistiytynyt, remontti on päättynyt. Hirsiseinät saivat ulkokuoreensa tuoreen keltaisen värin, kuten ArtCantorilakin.

Halonen nojailee kuistin seinään, nauttii iltapäivän auringosta. Mielessään hän valmistautuu tallille lähtöön. Huisku nostaa päätään, joko mennään.

Lue myös: Taiteen tarinoita lyhytelokuvina