Sirpa Pietikäinen: Taide ja tiede tavoittavat tulevaa

– Mielestäni taiteella ei ole pelkästään eikä niinkään kaunistajan merkitystä yhteiskunnassa, vaan kertojan. Siksi pitää joskus nähdä vaivaa, kun kokee ja näkee jotain, mitä ei heti ymmärrä. Se auttaa avaamaan tukoksia.

Vaikka täysistuntoviikko Strasbourgissa on työtä ja velvollisuuksia tulvillaan, Sirpa Pietikäinen uhraa kahvitaukonsa keskustelulle taiteesta, tieteestä ja EU:sta. Hän on kasvanut omien sanojensa mukaan ”ateljeessa isän työpöydän alla” ja tainnut oppia piirtämään ennen kuin käveli tai puhui. Koska isällä, taidemaalari Erkki Pietikäisellä oli myös musiikillista lahjakkuutta, tytär sai kasvaa sekä kuvataiteen että musiikin ravitsemana.

Kieli tulevaisuuteen

– Minulle taide on ikään kuin yksi kieli muiden joukossa, ja myös tietämisen muoto, Pietikäinen kiteyttää. – Olen oppinut sen kielen hyvin nuorena, mutta sen voi oppia minkä ikäisenä tahansa.

Hän puhuu kyvystä nähdä rytmi ympäröivässä maailmassa; kyvystä katsoa asioita uudella tavalla. Hän puhuu siitä, mikä on olennaista taiteen kielessä: se kertoo jotakin uutta. Se antaa usein ilmiasun jollekin sellaiselle, mille ei vielä ole kielellistä konstruktiota, jollekin, mikä on ilmassa, tulossa… Se yltää sinne, minne sanat eivät riitä.

Palkinnoksi vaivannäöstä voi kehittyä kyky nähdä uniikkia. Tai kehittää jotain sellaista, mitä tarvitaan tulevaisuudessa.

Sivistysvaltio vai tyhmyyden diktatuuri?

Tiede ja taide ovat Pietikäiselle saman ilmiön eri puolia. Ne eivät sulje pois toisiaan, päinvastoin – niillä on vain eri metodit. Ne kulkevat käsi kädessä ja liittyvät siihen, mitä kutsutaan sivistykseksi. Mikä muu kuin vankka kansansivistys meitä suojelisikaan tyhmyyden diktatuurilta?

Pietikäinen uskoo, että opetusministeriön luontevasta uusjaosta olisi hyötyä. Toisen ministerin toimialaan kuuluisivat urheilu ja perusopetus, toisen korkeakoulut, tutkimus ja kulttuuri. Muutos vaikuttaisi moneen koko yhteiskunnassa.

Fakta tässä ajassa, nyt on kuitenkin, että suomalaiset puolueet eivät ole olleet järin innokkaita sorvaamaan kulttuuri- tai taidepoliittisia ohjelmia. Miksi?

– Koska jos et ole koskaan ollut tekemisissä jonkin ilmiön kanssa, et tiedä, mitä vailla olet. Pitää ymmärtää taidetta ja kulttuuria syvästi, jotta sitä voi vaalia. Kun sivistys puuttuu, siihen ei panosteta, laukoo Pietikäinen. – Jos ongelma on vaikka iso taloudellinen epätasa-arvo, hyvä hallitus korjaa sen muutamassa vuodessa. Jos ongelma on sivistyspuute, sitä et paikkaa kuin sukupolvessa.

Sivistys kytkeytyy osallisuuden ja osattomuuden ongelmaan; se on yksi muoto syrjäytymistä tai etuoikeutettua elämää.

Sivistys, aivot ja rakennemuutos

Mutta mitä varten talousahdingossa kiemurtelevan kansan pitäisi käyttää vähiä rahojaan taiteeseen ja kulttuuriin, kun yhteisiä ropoja ei riitä välttämättömäänkään?

Pietikäinen innostuu. Hänellä on pitkä ja perusteellinen vastaus valmiina, mutta tehdään siitä lyhennelmä: koska taide auttaa ihmistä sopeutumaan muutokseen.

Jos lapsi ei ole päässyt osalliseksi kulttuurin iloista jo kotona, osattomuus jatkuu, sillä harvassa ovat ne kunnat, joissa siihen panostetaan. Valitettavasti se on lyhytnäköistä.

Ihminen, joka ei osaa lukea, jää tietämisen ulkopuolelle. Ulkopuolelle jää myös ihminen, jolta puuttuu kulttuurin lukutaito. Koska yhteiskunta muuttuu nopeasti (ja teknologia vielä nopeammin), nuoruudessa hankittu ammatti ei useinkaan ole koko työuran mittaa käyttökelpoinen. Jos ihmisellä ei ole konseptuaalisia kykyjä, yleissivistystä, hänellä ei aina ole taitoja soveltaa tietyn alan tietoa toiselle. Innovaatiokyvyt puuttuvat – ja sen myötä selviytymistaidot kekseliäisyyttä ja luovia ratkaisuja vaativilla työmarkkinoilla. Siksi on tärkeää ärsyttää aivojen eri osia. Taide on yksi siihen sopivista keinoista, liikunta toinen. Yhdessä ne voivat tehdä ihmeitä.