Veijaritarinaa, taidefilosofiaa ja syvällistä esseistiikkaa romaanin hahmossa

Kyseinen ruotsalaisen kuvataiteen täydellistäjä mm. hankkii ammattikoulutuksen kirjeopistosta ja istumalla taidekoulun eteisessä sekä osallistumalla eurooppalaiseen taide-elämään sitä pariisilaisakatemioitten ikkunoita ja ovia tähyämällä. ”Mutta koskaan hän ei astunut mistään portista eikä ovesta sisään.”

Kirjoittajat soveltavat akateemista metodia jos toistakin Klingsorin elämää ja tuotantoa analysoidessaan – ja niin tunnollisesti, että lukijan nauruhermot ovat halvaantua, kunhan ensi äimistyksestä toipuu. Mikään vitsi tämäkään ruotsalaisen akateemikko Torgny Lindgrenin romaani ei silti ole, päinvastoin. Se on viihdyttävää, mukaansatempaavaa ja viiltävän syvällistä pohdintaa taiteilijuudesta, myyttien tuottamisesta, taiteilijan pelleroolista, kulttuurin ja taiteen tutkimuksesta, oman sisäiseen maailmaan vajoamisesta… ja vaikka mistä muusta.

Ensilukemalla takerruin mainioihin tyyppeihin, itsestään selviin ilmiöihin ja hämmästyttävän terävästi niitä valaisevaan tarinaan.  Seuraavalla kerralla aion ryhtyä pohtimaan täkyjä, joita Lindgren on sujauttanut Klingsorin ajatuksiin: ”Oikeastaan kukaan ei kykene kirjoittamaan taiteesta. Taiteen olemassaolo johtuu siitä että sitä ei voi kuvata.”

Vaikka Kerstin Ekman muutaman vuoden takaisessa Huijareiden paraatissa hyödyntää osin samaa tematiikkaa kuin Lindgren tekee Taiteilija Klingsorissa, Lindgren tuo taiteen omintakeisuuden, ainutlaatuisuuden ja ylipäätään autenttisuuden pohdintaan uutta näkökulmaa. 

Tärkeintä on kumminkin se, että kirjailijoita alituiseen askarruttava muodon ja sisällön tasapainon hakeminen on tässä romaanissa ratkennut lukijaystävällisesti. Sillä kukapa jaksaisi lukea sellaista Klingsoria käsittelevää teosta, joka voisi syntyä suhteellisuudentajunsa kadottaneiden tärkeilijöiden näpytyksistä?

Torgny Lindgren: Taiteilija Klingsor. Suom. Liisa Ryömä. Tammi 2017.