Silver Generation on tavoiteltu kohderyhmä
Markkinoijat ovat ottaneet tähtäimiinsä kolmatta ikää elävät hopeahapset. Nähtäväksi jää, miten hyvin he osuvat. Hopeasukupolvi, Silver Generation, on nimittäin koko ajan liikkeessä.
Viimeisimmän UKK-instituutin liikuntaraportin mukaan juuri yli 60-vuotiaat kuuluvat siihen viidesosaan kansasta, joka liikkuu terveytensä kannalta riittävästi – jopa keskellä päivää.
Jossain vaiheessa huomattiin, että eläkkeelle ei jääkään enää vanhuksia. Suomessa naisten odotetaan elävän reilusti yli 80-vuotiaiksi ja miestenkin elinajanodote hipoo samoja vuosikymmeniä. Yhä hyväkuntoisemmilla eläkeläisillä on siis odotettavissa parhaassa tapauksessa vähintään parin vuosikymmenen pituinen elämän vaihe ennen neljättä ikää, lähempänä vanhuuden raihnaisuutta.
Kirjailija Merete Mazzarella on kirjoittanut eläkeläisyydestä kahdessa kirjassaan: Matkalla puoleen hintaan (2010) sekä Ainoat todelliset asiat (2012). Mazzarellan mukaan sanassa eläkeläinen on huono klangi. Juuri kukaan ei haluaisi olla tyypillinen eläkeläinen, siksi useimmat kertovat niin mielellään tekemisistään, hän kirjoittaa.
Mikä sitten on mielikuvamme tyypillisestä eläkeläisestä? Kaikki samankaltaisia, kuten heitä väestön osana nimitetään ja usein kohdellaan? Suomen noin 1,5 miljoonan eläkkeensaajan joukkoon liittyi vuonna 2017 noin 75 tuhatta uutta työeläkkeensaajaa, joista vajaat 20 tuhatta työkyvyttömyyden vuoksi. Jo tästäkin syystä kyseessä ei voi olla yhtenäinen joukkio, vaan Anssi Kelaa lainaten heissä on taksikuskeja, yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita, lääkäreitä, virkamiehiä, vääpeleitä…
Jos on vastenmielistä tunnustautua tyypilliseksi eläkeläiseksi, vielä epäilyttävämpää on julistautua vanhaksi.
Ammattitaito ei kokonaan häviä yhdessä yössä eläkkeelle siirryttäessä, mutta ammattinimikkeelle käy toisin. Eilen pankinjohtaja, tänään eläkeläinen. Tuoreet eläkeläiset joutuvat siten ensimmäisen kerran sitten nuoruuden pohtimaan: Kuka minä olen? Eläkeläisistä noin 12 prosenttia on pienituloisia, joten moni joutuu myös pohtimaan: Miten minä tulen toimeen?
Jos on vastenmielistä tunnustautua tyypilliseksi eläkeläiseksi, vielä epäilyttävämpää on julistautua vanhaksi. Kulttuurimme ja elämäntapamme ihannoivat nuoruutta, toimeliaisuutta, sosiaalisuutta. Siksikö eläkeläisetkin vimmatusti koettavat pitää kiirettä?
Toisin kuin vähään tyytyneet, edesmenneet sukupolvet, kolmanteen ikään päässeet satsaavat mielellään elämän pieniin nautintoihin. Moni taidelaitos olisi pulassa ilman hopeasukupolven teatteri-, musiikki- ja kuvataiderakkautta. Moni matkailuyrittäjä joutuisi sulkemaan ovensa ilman iloisia eläkeläisryhmiä, joiden kalentereissa on matkustusvaraa myös sesongin ulkopuolella.
Oma aika ja vapaus omistaa se rakastamilleen asioille ja ihmisille on eläkeläisen onni, jolla perisuomalaiseen tapaan ei leveillä. Kovin äänekkäästi ei myöskään yhteiskuntamme pröystäile sillä miljoonaluokan työpanoksella, jonka se saa lähes ilmaiseksi hyödykseen eläkeläisiltä, jotka toimivat muun muassa omaishoitajina, lastenlastenhoitajina, vapaaehtoistoimijoina.
Eräänä päivänä olin viimeistä päivää töissä. Se on päivä, josta monet haaveilevat kuin ikuisesta kesälomasta tai loputtomiin jatkuvista joulun pyhistä. Olin aina tiennyt, että työelämä päättyy kolmen-neljänkymmenen työvuoden paikkeilla. Joinakin iltoina ennen nukahtamista olin jopa unelmoinut eläkkeelle pääsemisestä.