Siirry sisältöön

Pirkko Anttila rohkaisee käsillä tekemiseen

Vaaleanpunainen talo ja vielä syksylläkin kukkiva puutarhamaa kutsuvat tutustumaan Suomen ensimmäisen käsityötieteen professorin Pirkko Anttilan kotipiiriin.

Anna-Maija Järvi-Herlevi
Julkaistu 11.11.2016
Päivitetty 6.9.2018
- Käsillä tekemiseen liittyy olennaisesti se, miten ihminen pystyy oman ilmaisunsa kautta tuomaan itsensä näkyville, professori Pirkko Anttila korostaa.

Pirkko Anttila tarjoilee aroniamehua ja lausuu tervetulleeksi Everstintaloon, lapsuudenkotiinsa.

Anttilan ja hänen sisarensa Ritva Jyrängin pieteetillä kunnostama talo on täynnä tarinoita, kiehtovia esineitä ja käsillä tehtyjä taidonnäytteitä. Kuistilla keinutuolissa kiikuskeleva Anttila kutoo merimieslähetyksen myyjäisiin sukkaa ja paljastaa sen tuottavan hänelle suurta iloa etenkin nyt, kun näkö alkaa heiketä. Taito on kuitenkin sormissa, kun se on ajallaan hankittu ja harjaannutettu.

Vaikka käsityöalan virallinen, valtiovallan suunnalta tuleva arvostus näyttääkin romahtavan, Anttila tietää, ettei Suomen kädentaitajia lannisteta: – Käsillä tekeminen ja ihmisten yhteiset touhut tapahtuvat rahavirtojen näkymättömissä, ilmeisesti päättäjille liian matalalla. Sana ”käsityö” ei kuulu rahamaailman piiriin.  Sen sijaan käsitöitä tehdään rakkaudella, ja niissä näkyy ja niiden tekemiseen liittyy aito, inhimillinen elämä.

Teen, pystyn, osaan!

Anttilan oma väitöskirja käsitteli käsityön merkitystä oppilaan psyykkiselle, sosiaaliselle ja kulttuuriselle kehittymiselle. Kolmen vuoden aikana testattiin oppilaat 20 koulussa ja saatiin yhtäpitävä, kovin dramaattinen tulos.

– Oppilaat, jotka opettaja sivuutti antamatta heidän tekemästään työstä sen enempää korjaavaa palautetta kuin tunnustustakaan ja joilla ei ollut kavereita, joiden kanssa olisi puuhattu yhdessä, kokivat itsensä huonoiksi ja turhiksi, koska heidän ajatuksilleen tai työlleen ei annettu arvoa.

Tulokset herättivät kiinnostuksen Lääkäriliiton työryhmässä, joka oli ryhtynyt kartoittamaan keinoja tunnistaa riittävän varhain lapsia ja nuoria, jotka myöhemmin saattavat joutua mielenterveysvaikeuksiin: käsityön kaltainen oppiaine voisi olla hyödynnettävissä lapsen ja nuoren minäkuvan kehittämisessä myönteiseksi, syrjäytymisen ehkäisyssä ja mielihyvän kokemisessa.

Anttilan mielestä ydinkysymys kuuluukin, miten ihminen pidetään pinnalla, saadaan kokemaan että tein, pystyin, osasin.

– Älkää jättäkö ketään yksin! hän vetoaa. – Jokainen työ pitää noteerata, jokainen yritys on arvokas. Ihmisen työtä ei pidä koskaan mitätöidä.

– Ryhmässä saadaan paljon enemmän aikaan kuin yksin. Idea- ja innovaatiopohja laajenee, into ja ilo kasvavat.

Näppärä vai kömpelösorminen kirurgi?

Näin diginatiivien kultakaudella voi kysyä, muistetaanko käsillä tekemisen ydintä: yhteisöllisyyttä ja kokemuksellisuutta; tunteitten ja elämysten syntymistä aivoissa, kun kädet tarttuvat villalankaan, sormet alkavat neuloa ja kaulaliinasta voi riemuita yhdessä muiden joululahjavalvojaisiin kokoontuneiden kanssa.

Anttila puhuukin empatiasta, luovuudesta, anteliaisuudesta, koskettamisesta ja ihotunnosta, kaikesta siitä mikä kuuluu ihmisten vaan ei robottien maailmaan.

– Käsitöiden tekeminen rauhoittaa pikkuhiljaa, syke laskee, henkilö rentoutuu, hän kuvailee. – Kun mieli ja sydän rauhoittuvat, tulee tyytyväinen, mukava olo.

– Jotta tähän päästäisiin, pitää hallita perustaidot, vaikkapa saksilla leikkaaminen ja pienten työvälineiden käyttö. Lapsillahan on optimaaliset kehitysvaiheet tiettyjen taitojen oppimista varten, ja sen jälkeen ne säilyvät koko elämän. Meillä ei kansakuntana ole varaa laiminlyödä kädentaitoja!

Niitä taitoja voi hyödyntää laveasti ja yllättävästikin. Millaista jälkeä tekisikään kömpelösorminen kirurgi?

Lue seuraavaksi

Haku

Löytyi 0 tulokset