Sydänliiton hyvinvoinnin ja sydänterveyden verkkopalvelu

Se voi tapahtua kenelle tahansa: Tammikuinen perjantai mullisti elämän

Sydän-median lukijat kertovat oman sydäntarinansa. Kun miehen sydän pettää äkillisesti, siinä mullistuu myös muun perheen elämä. Lue läheisen kertomus.

21.9.2017
·

Tammikuisena perjantaina vuonna 2013 lähdimme ostoksille, koska oli aika vaihtaa kiuaskivet. Oli harmaata, sateista, olihan talviaika. Otin pyörän mukaan, koska tarakalla on hyvä kuljettaa kiuaskivilaatikko – eihän se paina kuin parikymmentä kiloa. Ajattelin vielä, että en minä kärryä tarvitse, mieshän vaikka kantaa tuollaisen pikkulaatikon, eikä tee tiukkaakaan. 

Mieheni vereen oli jo kertynyt aineita, joista kohtaus saa ”voimansa”. Istuskelin sovitussa paikassa, muttei miestä kuulu, eikä näy. Olisiko unohtanut, että olen mukana? Onko pyörä vielä telineessä, jos lähtenyt jo kotia kohti?

Ei, kyllä pyörä oli paikallaan, mutta nyt tulee vauhdilla ensihoitajia juosten laukkuineen. Tuli kolme ambulanssia. Silloin tuli tunne, että miehelle on jotain pahaa tapahtunut. Tunsin sisälläni, että miestäni siellä elvytetään. Kassakäytäviltä näin vain ihmismeren, onhan jännää, kun siellä elvytetään jotakuta. Jos olisin nähnyt vaikka kengät, olisin saanut varmuuden. Elvytys kestää ja kestää, olin jumissa kaukana.

Lähdin kävelemään kotiin puhelin kädessä. Tiesin sen soivan kohta. Niin se tekikin, siellä pyydettiin tulemaan heti. Teholla sain kymmenen minuuttia silittää jo viilennettyä puolisoa. Letkua oli siellä täällä, hengitysputki ja kädet sidottu. Lääkäri ja hoitajat puhuivat paljon, selittivät tilannetta. En ymmärtänyt mitään. Ei ollut mitään, mistä pitää kiinni eikä mitään, minkä päällä seisoa, kaikki katosi, olin niin yksin.

Lapsille ja sukulaisille sain soitettua tietoa. Olo oli ihan sumuinen. Nytkö se tapahtui kun ei ollut mitään oireita, ei mitään. Kohtaus tuli kuin kirkkaalta taivaalta.

Lääkärit varoittelevat: jos mieheni toipuu, niin eivät tiedä minkälaisena. Itsekseni kelailen, pystynkö hoitamaan? Miten pärjätään? Näitä mietin öisin. En uskaltanut nukkua, sillä odotin, koska sairaalasta soitetaan. Jos en kuulisikaan puhelinta. Elin sumussa. Onneksi lapset huolehtivat ruokapuoleni.

Ja puhelin soi ja soi. Kyseltiin, miten sairaalassa, mitä sinne kuuluu, onko uutta, joko herännyt, joko herätellään? Kukaan ei kysy, miten minä jaksan, mitä minun mielessä liikkuu, ja olenko syönyt.

Lasten kanssa kävimme päivittäin sairaalassa, kun olit vielä teholla. Silloin tuli mieleeni ajatus ja ääneen sanoinkin: Mene, jos siellä on ihanaa, parempaa, mene, pärjään kyllä.

Annoin sinulle luvan mennä, mutta seuraavana päivänä sinut siirrettiin tarkkailuosastolle. Kysyit, tietääkö vaimo. Kysyin sinulta, mutta miksi olen täällä. Sinulta kysyttiin myös pressat, päivät, vuodenajat. Vastaukset tulivat vähän hatusta vetäen. Lapsenlapsen nimen muistit. Mutta se hymy, kun näit minut. Mahdoitko kuulla, kun juttelin korvaasi.

Sepelvaltimotauti oli diagnoosi. Tekivät pari ohitusta ja laittoivat tahdistimen. Kyselen, miksi tämä tapahtui näin rankan kautta. Olisiko oma terveyskeskuslääkäri voinut aloittaa lääkityksen? Ja ne muut toimenpiteet olisi tehty hissukseen.

Tukihenkilöä en Tampereen Taysissa olon aikana tavannut kertaakaan. Vaikka kävin kahdesti päivässä sairaalassa, emme kohdanneet. Kuitenkin muistan vielä: se rutistus, hali, kuuleminen. Ei ollut ketään, mutta onneksi sain lapsilta tukea. Kuitenkin olin niin yksin.

Nyt vuoden 2017 keväällä elämä jatkuu. Pappana ja mummona olo on mahtavaa. Veimme osan kukista jo mökille. Odotellaan, että ilmanala lämpiäisi. Ja muistin: Ne kiuaskivet täytyy vaihtaa.

 

– Pitkän pojan Eukko Kalevasta –

Lue seuraavaksi

E
Kuntoutuminen
Lue artikkeli
E
Sairastuneen liikunta
Lue artikkeli
E
Kuntoutuminen
Lue artikkeli