Ateneum – suomalaisen taiteen koti

Susanna Pettersson kertoo, että Kansallisgallerian status ei ole itsestään selvä, vaan se edellyttää tekojen tekemistä ihmisten hyväksi.

Tutustu kuvalliseen DNA:han!

Kun intomielinen tiede- ja kulttuurivaikuttaja, prof. Carl Gustaf Estlander kumppaneineen ryhtyi luomaan suomalaiselle kuvataiteelle raameja noin 140 vuotta sitten, katse ylsi kauas. Vuosikymmenen kestäneen vapaaehtoistyön tuloksena syntyi oma Ateneumimme. – Avajaisissa lokakuussa 1888 oli esillä taidekokoelma ja design-näyttely, kertoo Ateneumin johtaja Susanna Pettersson. Hän jos kuka tuntee museon taipaleen; se on hänelle mieluinen, ellei peräti rakas aihe, sillä siitä hän on väitöstutkimuksensakin tehnyt.

Toki tilanne on muuttunut 1880-luvusta, sillä koulutus on Aalto Artsissa ja Kuvataideakatemiassa, design on esillä omassa museossaan ja Ateneumissa esitetään Kansallisgallerian kokoelmasta taidetta 1800-luvulta aina 1960-luvulla debytoineisiin asti. Ydin on silti ennallaan: ajatus siitä, että taiteet ovat kaikkia meitä varten, ovet ovat avoinna meille jokaiselle. Kun kävijä kiertää Suomen taiteen tarinaa, hän pääsee näkemään ne teokset, joista syntyi se kuvallinen DNA, jonka varaan suomalaisuuden keskeiset kertomukset rakentuvat.

Maa ilman kuvastoa?

Pettersson huomauttaa, että jokainen maa tarvitsee museon omalta kannaltaan tärkeälle kuvastolle.

– Millainen Suomi olisi ilman kuvia, ilman kuvallista muotoa kaikille kokemuksille ja kertomuksille, hän kysyy ja luettelee: – Millainen se olisi ilman maisemamaalausta, ilman kansankuvauksia, historiamaalauksia, Kalevalaan pohjautuvia teoksia ja ilman Suomen merkkihenkilöiden muotokuvia?

Kiinnostavaa on, että yllämainitut kategoriat synnytettiin tietoisesti, peräti ohjelmallisesti 1800-luvulla. Kirjailija ja historian professori Sakari Topelius, Suomen Taideyhdistyksen ensimmäinen sihteeri, vaikutti olennaisesti siihen käsitykseen, millaisia kuvia maassa tarvittiin. Topeliuksen teos Finland framställd i teckningar on loistoesimerkki siitä, miten taiteilijat lähetettiin ikuistamaan kotimaan koko kuva Hankoniemen kärjestä aina Aavasaksalle asti.

Petterssonin mukaan kyseisen ajan taideaktiivit olivat yhteiskunnassa kiinni, politiikassa kiinni – ja taiteilijat, no, he karkasivat Pariisiin hakemaan kehittäviä vaikutteita. Mutta se kuuluu jo toiseen tarinaan.

Yhteiskuntavastuun pitkät juuret

Tätä päivää ovat joka tapauksessa monet Ateneumin perustajien arvot.

– Keskustelevuus, ymmärrys yhteiskunnasta, aloittaa Pettersson ja jatkaa kertomalla taiteiden välisistä loikista, joita Ateneumissa tehdään. Siellä esitetään nykysirkusta, musiikkia, järjestetään Ateneum-klubeja, eli eri taiteet ovat moninaisesti läsnä tekemisessä.

Yhteiskuntavastuuseen kuuluu myös kansallisaarteiden saavutettavuus. Suomen taiteen tarinasta on tehty toinen editio, joka kiertää maata Oulusta Kuopioon. Rakastetuista maalauksista Helene Schjerfbeckin sydämeen käypä Toipilas on itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi näytteillä Maarianhaminasta Inariin, ja Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset itäisessä Suomessa.

Jos museokävijä haluaa kuulla teosesittelyjä, Klassikot kiertueella -kokonaisuuden kielivalikkoa on laajennettu myös kolmella saamen kielellä. Ylipäätään eri kieli- ja kävijäryhmät tahdotaan ottaa huomioon. Ihan erityisen tärkeä ja merkityksellinen on Suomen Kulttuurirahaston kanssa toteutettava Taidetestaajat-hanke. Se mahdollistaa neljän tuhannen eri puolelta maata saapuvien kahdeksasluokkalaisten näyttelyvierailun.

– Päästään tavoittamaan nuoret! Pettersson iloitsee. – Yhdistämällä voimia päästään rakentamaan taiteen tulevaisuutta.