Elämä väärällä puolella rajaa
Tarina vetää mennessään. Luen Olavi Lempisen kirjaa Veikko Piiparisen elämästä kuin taitavasti kirjoitettua jännityskertomusta.
Tarina kertoo suomalaispojasta, jonka koti on jäänyt muutaman metrin rajan väärälle puolelle. Pojasta kasvaa mies, joka joutuu neuvostoarmeijan sotilaaksi taistelemaan maanmiehiään vastaan, kunnes siirtyy rintamalinjan toiselle puolelle, mutta palaa vielä rajan yli kaukopartiomiehenä.
Seuraa sekalaisia töitä sodanjälkeisessä Suomessa. Lopulta sotilasura alkaa lupaavasti miinanraivauksessa, kunnes vangitseminen ja luovuttaminen Neuvostoliittoon katkaisee suunnitelmat vakiintumisesta ja perheen perustamisesta.
Melkein unohdan, että Veikko Piiparisen uskomaton tarina on tosi. Tunsin ennestään pääpiirteissään miehen tarinan Siperian retkeä myöten ja tapasinkin hänet vuonna 1991. Vain pari kuukautta ennen Viron uutta itsenäistymistä Piiparinen esitteli seurueelleni ylpeänä tavallisten ihmisten Tallinnaa ja paikkoja, jollaisissa turisteilla ei tuolloin ollut tapana käydä. Kävimme tuolloin myös Metsäkalmistossa, josta tuli lopulta Piiparisen viimeinen leposijansa.
Ymmärsin, että Siperia oli jättänyt jälkensä tähän viisaaseen mieheen, joka tarkkaili ympäristöä yhä kaukopartiomiehen ja rangaistusvangin aistein, mutta oli onnistunut säilyttämään lämpimän huumorin.
Virosta oli tullut Piipariselle uusi kotimaa Siperian vuosien jälkeen, Suomeen hänellä ei ollut asiaa ennen 1980-luvun loppua. Veikko Piiparinen ymmärsi virolaisten itsenäistymisen huuman ylilyönteineen, sillä ”Vapauden tunteen voi aistia vain sellainen, jolla sitä ei ole ollut.”
Olavi Lempinen, Rautaesiripun takana – Kaukopartiosta Vorkutan vankileirille. Otava 2016.