Kiva käväistä työelämässä

Vuonna 1946 syntynyt Satu Kurri jäi syksyllä 2011 eläkkeelle Kouvolan kaupungin maahanmuuttokoordinaattorin työstä. Ja alkoi saman tien perustaa maahanmuuttajille monikulttuurikeskus Saagaa, mikä oli vain luontevaa vuodesta 1995 toimineen Kansainvälinen kohtaamispaikka -yhdistyksen puheenjohtajalle.

Perhe oli vuosien saatossa jo tottunut äidin liikkuvaan luontoon ja usein kuormittavaankin työhön, muun muassa 1980-90-lukujen pakolaisten kanssa.

– Suomen Punaisella Ristillä työskentelin kaikkiaan 25 vuotta. Muuallakin toimiessani pidin sinne jatkuvasti yhteyksiä, ja niinpä eläkkeelle jäädessäni kerroin olevani tarvittaessa käytettävissä.

Kokemus antaa ymmärrystä

Vahva tarve tuli alkusyksystä 2015, kun pakolaisaallot saavuttivat Suomen. SPR:n Kaakkois-Suomen piirin toiminnanjohtaja Arja Vainio kysyi, josko tuttu luottohenkilö ryhtyisi järjestämään turvapaikanhakijoille majoitusta ja muita elämänedellytyksiä.

Vapaaehtoisuus ei ollut Satu Kurrille vaihtoehto, mutta vastaanottokeskuksen vt. johtajan työhön hän lupautui, ilman sen pidempää pohdinta-aikaa. Pirautti sitten puolisolleen, jonka kanssa oli aikonut jatkaa eläkeläisille vapaata mökkielämää vielä pitkälle syksyyn.

– Kieltämättä pikkuisen taisi hirvittää se soitto.

Puoliso Martti Kurri oli jäänyt kolmisen vuotta aiemmin eläkkeelle Kymenlaakson käräjäoikeuden laamannin virastaan.

– Ja on oikeasti eläkkeellä, nauraa vaimonsa.

Puolisolle ilmoitusta lievensi 16.9.15 alkaneen työsuhteen sovittu kesto korkeintaan vuoden 2015 loppuun. Siihen mennessä vastaanottokeskukselle piti löytyä vakinainen johtaja, joksi nyt on valittu Anna Buzaeva SPR:ltä.

– Onneksi sentään ymmärrän, että 70 vuotta täyttävän täytyy jo hellittää ja palata kiltisti eläkkeelle.

Satu Kurri iloitsee siitä, että hänen kokemustaan kuitenkin arvostetaan.

– Jos olen pystynyt antamaan sen tuomaa ymmärrystä tähän työhön, koen täyttäneeni tehtäväni.

Lapsilta kipeääkin kommenttia

Satu Kurri oli perustamassa vastaanottokeskuksia jo 1990-luvulla niin Rauhaan kuin Valkealaankin. Tuolloin turvapaikkaa hakivat romanialaiset, somalialaiset ja entisen Jugoslavian kansalaiset.

Vuonna 1980 SPR:n Kouvolan toimipisteessä aloittanut Kurri oli ehtinyt haaveilla niin psykologin kuin kulttuuritoimittajankin työstä, ja päätynyt opiskelemaan tiedotusoppia, ranskaa sekä estetiikkaa.

SPR:n työ sisälsi tiedottamista. Tiedon jakamisesta, ja asiakaspalvelusta, oli kyse myös tässä viimeisimmässä työtehtävässä.

Alun perin Hurmeen Sadusta piti tulla opettaja. Sen sekä muiden haaveammattiensa ominaisuuksia hän on päässyt käyttämään monikulttuurisuustyössään.

Työura sai väistyä vuosiksi perheen tieltä. Ensimmäisen kolmesta pojastaan Satu sai 25-vuotiaana.

Lastenlapsia Kurreilla on seitsemän. 4-13-vuotiaat kolme tyttöä ja neljä poikaa asuvat Kouvolassa ja Helsingissä.

– Oletko mamma mennyt töihin? puuskahti 12-vuotias pojantytär.

Omilta pojilta on äidin töihin paluusta tullut kipeästikin osuvaa kommenttia.

– Eikös se ole lasten tapa? äiti naurahtaa.

Kotiasioihinkin voisi keskittyä

Kurrien viisivuotiaan englanninsetteri Winnyn ulkoilutus siirtyi emännän työkomennuksen aikana lähes päätoimisesti isännälle, joka aina välillä muistutti, että kotiasioihinkin voisi joskus keskittyä.

Nyt, kun kotona ei enää asu lapsia, on kieltämättä suuri kiusaus jatkaa työpäivää pitkään. Pienten lasten äiti ei voinut kantaa työasioita kotiin, vaikka ne saattoivat mieltä painaakin.

– Tämän kaltaista työtä ei voi keskeyttää, kun virka-aika päättyy. Näillä ihmisillä, turvapaikanhakijoilla, on hätä. Taustalla on kotimaan traumat ja hirveitä kokemuksia. Täällä vastaan tulevat esimerkiksi fyysiset rajat, kun asunnoissa ei ole tilaa yksityisyydelle.

Synnyinmaassaan tappouhkauksia saaneet ihmiset joutuvat nyt Suomessa vihapuheiden ja -tekojen kohteiksi. Niiltä ei ole säästynyt Satukaan, jota on uhkailtu kunnianloukkaukseen asti.

Hänen työtään tuskin voi aiemminkaan luonnehtia helpoksi tai tasaiseksi, mutta nyt sosiaalinen media näyttää muuttaneen tilanteen täysin.

– 90-luvulla oli vain puhelin ja posti, ja myös paljon tietämättömyyttä. Silloin ihmiset kuitenkin kohtasivat kasvokkain, mikä teki ilkeyksien sanomisesta ja vihan osoittamisesta paljon vaikeampaa.

Satu tosin ehti kokea työelämän vielä 2010-luvullakin, jolloin muutos oli jo hurjassa vauhdissa.

Vauhti voi jäädä päälle

– En ole Facebookissa – enhän minä masokisti ole – mutta kyllä ihmiset tulevat kaupungillakin sanomaan kaikenlaista tai kaupan kassalla selän taakse juputtamaan.

Muita muutoksia Satu Kurri ei ole huomannut tapahtuneen neljänä töistä poissaolovuotenaan.

– Olen tehnyt vastaavaa työtä vuosikymmenten ajan. Ehkä uutta onkin juuri se, etten nyt olekaan käynnistämässä mitään ennen kokematonta, kuten yleensä aiemmin, vaan tekemässä itselleni tuttua työtä.

Huhtikuussa seitsemänkymppisiään viettävä ei kuulemma juurikaan ajattele ikäänsä, jonka tosin ikäväkseen muistaa esimerkiksi sännätessään entiseen kiivaaseen kävelyvauhtiinsa. Ja pelästyessään sydämen hurjaa sykettä.

– Olen aina pyrkinyt olemaan ajassa kiinni ja säilyttämään tietyn herkkyyden.

Hän epäilee, ettei ehkä vain huomaa muutoksia itsessään, ja paljastaa – joskin vitsin varjolla – anelleensa ympäristöään antamaan ajoissa lähtökäskyn.

– Kun tässä iässä viimein pääsee vauhtiin, voi olla että se jää päälle.

Tämän vuoden alussa Satu Kurrin elämässä muuttui taas moni asia, mutta ei kai sentään hänen intonsa monikulttuurisuuteen?

– Jos en olisi ryhtynyt vastaanottokeskustyöhön, olisin varmaan panostanut enemmän Saagaan, hän pohtii loppuvuodesta 2015.

Nyt, luopumisissa vauhtiin päästyään Satu Kurri arveleekin olevansa valmis jättämään myös monikulttuurikeskuksen puheenjohtajuuden.