Sota on kamala asia!

-Haluaisin kirjoittaa sodasta. Sotakokemuksista, isä yllättää.

Kun tytär vielä asui kotona, ei sodasta puhuttu. Kun isä viimein olisi valmis, ei tyttärellä ole aikaa. On perhe, vaativa työ, niin paljon kaikenlaista.

– Kirjoita niitä asioita muistiin, tytär esittää.

Kumpikin tietää, että lähes 80-vuotias Parkinsonin tautia sairastava isä ei siihen pysty.

Toivo Herrala kuolee vuonna 1993. Silloin tytär Ilona Kuokkanen kysyy äidiltään Irma Herralalta, saisiko vanhem­piensa sotakirjeenvaihdon itselleen.

Vieläkään ei ole aika perehtyä kirjeisiin. Se koittaa vuonna 2006, kun Ilona jää eläkkeelle uskonnonopettajan työstään Kuusankoskella. Tytär kokoaa vanhempiensa yli 700 kirjeestä kirjan. Irma ja Toivo, sodan kirjeet 1939–1944 ilmestyy Irman päivänä 2013.

Toivo Herralan sota kesti viisi vuotta. Talvisotaan lähtiessään hän oli 29-vuotias. 25-vuotias Irma jäi vanhempiensa kanssa hoitamaan kotitilaa Kymin Helilässä.

Kirjeenvaihto alkoi heti. Joulukuun neljäs 1939 Toivo kirjoittaa: ”Elän. Olen hyvässä voinnissa. Etulinjalle yksi kuollut.”

Tytärtä pelottaa, mitä kauheuksia isä on kokenut, mutta hän lukee lisää.

Yksityisestä yleiseen

– Minulta meni jalat alta yhtenään, kun aloin oivaltaa, millaisissa oloissa silloin piti selviytyä. Missä puristuksessa Suomi oli Neuvostoliiton ja Saksan välissä! Hyviä vaihtoehtoja ei ollut. Kaikki kunnia sen ajan päättäjille.

Aloittaessaan Ilona ei tiennyt sodasta juuri mitään. Lopulta tytär osasi seurata isänsä sotataivalta lähes askel askeleelta.

– En olisi uskonut, että vanhempieni kirjeenvaihto liittyisi Suomen historiaan. Esimerkiksi Suursaaren valloituksesta ihan kotitalomme lähellä maaliskuussa 1942 saatoin lukea vihjeitä äidin kirjeestä.

”Meiltä häipyivät yövieraat viime yön tienoossa. Saa nähdä, koska radiossa kuuluu uusia. Sen arvaa, että varmasti se onnistuu, kyllä se niin hyvin valmisteltu on.”

Suursaaren valloitusta kutsuttiin jatkosodan parhaiten valmistelluksi operaatioksi.

Irma Herralan kirjeet antavat korvaamatonta tietoa kotirintaman arjesta. Sitä ei ole käsitelty läheskään niin paljon kuin sotatantereiden tapahtumia.

Kymiläisen maatilan tyttären ja emännän kertomukset ilahduttivat aikanaan puolisoa. Nyt ne elävöittävät mielikuvaa sota-ajasta. Arki rullasi omalla painollaan, ja viestit kodin tapahtumista antoivat sotilaille voimaa.

Silmästä silmään

Missään vaiheessa Ilonasta ei tuntunut, että hän tirkistelisi vanhempien henkilökohtaisia asioita. Sen vahvisti myös vuonna 2001 kuollut Irma-äiti, joka ehti lukea tyttären 100 kirjeestä kokoaman kirjasen.

Vuonna 1934 avioituneiden puolisoiden parisuhde kantoi vaikeissakin oloissa. Kirjeissä toista puhuteltiin kulduksi, muruseksi ja rakkaaksi, oltiin huolissaan tämän jaksamisesta.

Sitten syksyllä 1944 Toivo palaa kotiin. Näkyvin vamma on oikeassa olkavarressa, sisäisistä ei puhuta.

Perheeseen syntyy kaksi tytärtä, Ilona vuonna 1945 ja pari vuotta myöhemmin Sirkka. Toivo ja Irma perustavat kanalan ja puutarhan, ovat lähes aina töissä ja taloudellisesti äärimmäisen tiukoilla.

Ilona ymmärtää käynnistäneensä kirjanteossa elinikäisen prosessin, jonka seurauksena hän joutuu katsomaan sodan perheessään aiheuttamaa traumaa silmästä silmään.

Syyllisyydestä anteeksiantoon

– Sota on kamala asia! Se rikkoo sekä ihmisen että elämänrakenteet. Sotavelkaa maksetaan monessa sukupolvessa, niin kauan kunnes joku kohtaa sen kivun ja katkaisee ketjun.

Ilonan vanhemmat sota ajoi hiljaisuuteen ja tekemään ankarasti töitä, minkä seurauksena lapset etääntyivät vanhemmistaan. Sodasta ei puhuttu. Sitä ei ollut olemassa, ja silti sen pelko peitti pienten tyttöjen rakkauden vanhempiinsa.

– Koko lapsuuteni pelkäsin menettäväni isän, muistelee isäntyttö Ilona.

Kirjeiden kautta hän sai uuden tilaisuuden tutustua vanhempiinsa. Tytär huomasi heidät hyviksi kirjoittajiksi, ihmisiksi, joilla oli sydän paikallaan ja vankka usko Jumalaan.

Siitä Ilona tunsi suurta kiitollisuutta.

– Vapauduin myös tuntemaan syyllisyyttä siitä, että hylkäsin vanhempani. Ja sain viimein antaa heille anteeksi sen, mitä he eivät voineet tai osanneet tehdä.

Peloista onnelliseen lapsuuteen

Alkuun Ilona luki vain äitinsä kirjeitä. Ajatus, että isä kertoisi omissaan sodan kärsimyksistä ja peloistaan, oli musertava.

– Kävikin niin, että isä lohdutti kirjeissään minua.

Ilona ymmärtää koteloineensa pelkonsa, ja pystyvänsä nyt – käytyään prosessin läpi – lahjoittamaan vanhemmilleen onnellisen lapsen elämän.

– Kaikki vanhemmathan toivovat lastensa voivan hyvin. Minä toivon, että olisin voinut antaa vanhemmilleni jo heidän eläessään sen ilon ja ylpeyden, että olin onnellinen lapsi.

– Jos olisimme puhuneet, olisin ehkä voinut jakaa enemmän vastuuta heille. Nyt minun piti käydä tämä prosessi läpi yksin, Ilona huokaisee, mutta tietää sen kannattaneen.

– Olen vakuuttunut siitä, että mitään ei ole menetetty, ei edeltävien, ei seuraavienkaan sukupolvien suhteen.

Kauneuteen ja eheyteen

Pitkässä kirjaprojektissaan Ilona ei jäänyt yksin. Tärkeimpiä tukijoita oli tietotekniikan hallitseva puoliso Teemu Kuokkanen.

Tiedon ja luomisen tuskaa helpotti piispa Eero Huovisen ajatus: ”Kirjoitan sen vuoksi, että ajatukset selkiytyisivät. Yritän ymmärtää muita ja itseäni. Haluan ihmetellä elämää ja Jumalaa.”

– Tämä prosessi avasi sisälläni valtavasti lukkoja. Päämääräksi ei tullut kirja, vaan kauneus. Kauneus on laaja käsite, joka minulle näkyy vaikka siinä, että isäni istutti rintamalla korsun eteen kukkapenkin. Ja perusti sodan jälkeen puutarhan. Sain kasvaa kauneuden keskellä!

Kauneus avautuu myös muistona siitä, miten Irma-äiti kuunteli puutarhalta hautaseppelettä tai -vihkoa hakevien surua.

Tänäänkin eletään kovia aikoja. Euroopassa soditaan taas. Meiltä vaaditaan yli-ihmisyyttä ja menestystarinoita. Harva uskaltaa enää jakaa oikeita kokemuksia ja aitoja tunteita kenenkään kanssa.

Kirjeitä lukiessaan Ilona ajatteli, miten julmasti sotaveteraaneja Suomessa kohdeltiin. Siksikin tämä kirja.

Ja siksi, että kauneuden pitäisi näkyä kaikkialla. Siinä, kuinka kohtaamme lähimmäisiä, miten kohtelemme toisenlaisia.

Ja vaalimme omaa eheyttämme.