Vapaaherratar: Matkoja unelmien siivillä

Aikoinaan ajattelin juhlia 50-vuotispäivääni suuren meren takana, New York ja Boston väikkyivät mielessäni. Lähestyvä merkkipaalu tuntui vähän pelottavalta, mutta matkan ideoiminen ja kohteisiin perehtyminen loihti siihen onnellista odotusta. Mutta syntymäpäivän lähestyessä hieno matkani alkoi vähän kerrassaan typistyä. Ensin unelmat lensivät Atlantin yli kiertelemään Eurooppaa ja sitten ne purjehtivat tuttuun naapuriin Tukholmaan. Lopulta päädyin pienen seurueen kanssa helsinkiläiseen venäläisravintolaan, jossa nautimme hyvästä ruoasta balalaikkayhtyeen säestyksellä. Se oli illan mittainen matka vieraaseen kulttuuriin ja riitti juhlistamaan merkkipäivääni. Eikä se viidenkympin saavuttaminen nyt niin kamalaa ollut.

60-vuotispäivälahjakseni suunnittelin parin ystävättäreni kanssa matkaa eksoottiseen Ecuadoriin. Vietimme monia rattoisia hetkiä kehitellessämme kaukomatkaamme, jonka aikana tapaisimme myös kouluaan aloittelevan Plan-kummityttömme. Matkan valmistelut olivat jo pitkällä, kun minulla todettiin ohitusleikkauksen vaativa sepelvaltimotauti. Niinpä minusta ei ollut lähtijäksi vaativalle matkalle. Tämäkin juhlamatka muuttui illanvietoksi kotikaupungin venäläisravintolassa. Vaikka matka peruuntui, sen suunnittelu ei mennyt hukkaan: tiedän jotain Ecuadorista ja osaan vähän espanjaa opiskeltuani sitä matkaa varten.

Parin vuoden takaista 70-vuotispäivääni en edes ajatellut viettää millään kaukomatkalla. Enintään kolmen tunnin lennon päässä oleva Eurooppa riittää minulle. Nähtyäni dokumentin Idän pikajunasta, joka on tuttu Agatha Christien dekkarista, minua alkoi houkuttaa matka tällä loisteliaalla junalla. Mielessäni jo herkuttelin aterioilla, joita junan tyylikkäät miestarjoilijat kantavat eteeni, ja kohottelin samppanjamaljoja junan baarissa. Mestarisalapoliisi Hercule Poirot’kin vahattuine viiksineen näytti vilahtavan kanssamatkustajien joukossa. Oliko murha odotettavissa? Olisi varmaan ollut hienoa elää hetki entisajan yläluokan tyyliin, mutta tyydyin vähemmän euroja vievään juhlaan iloisessa Amsterdamissa. ­Ripaus venäläisyyttä ryyditti tätäkin merkkipäivääni, sillä vierailin Hermitagen taidemuseossa ja ruokailin sen Neva-ravintolassa. Hermitage Amsterdam on Pietarin Hermitagen eli Eremitaašin sisarmuseo.

Yksi ikimuistoinen matka suuntautui 80-luvulla eteläiseen Ranskaan: Provenceen, Nizzaan, Cannesiin… Olin pitkään haaveillut reissaavani omin päin vapaana kuin taivaanlintu. Tästä matkasta tulisi unelmieni täyttymys. Työtoverini Sirkun kanssa luonnostelimme matkaani Adlonin viinibaarissa. Mitä pidemmälle ilta ehti ja mitä enemmän viiniä kului, sitä upeampi Ranskan-seikkailu oli tulossa. Melkein puhuin ranskaakin, vaikka en ollut opiskellut kieltä päivääkään. Mutta kun seuraavana yönä heräsin ja viinihöyryt olivat haihtuneet, iskivät taloudelliset realiteetit tajuntaani. Yksilöllisesti räätälöity matka oli tuolloin monin verroin seuramatkoja tyyriimpi. Vilkutin haikeat hyvästit haaveilleni niiden liitäessä yksin Välimeren sineen ja kävin perumassa hätiköiden tehdyn lentovaraukseni. Menetin matkatoimiston kuluina 40 markkaa, mutta se oli pieni hinta kiehtovasta unelmasta ja iloisesta illasta.

Kymmenvuotiaana odotin innokkaasti ensimmäistä laivamatkaani, joka oli osa kesäistä rengasmatkaa äitini kanssa. Matkalle oli luvassa uusi kolttu ja valkoiset pitsisormikkaat. Iltaisin unta odotellessa kuvittelin, miten asettelen sormikkaisiin verhotut käteni laivan kaiteelle muidenkin ihasteltavaksi ja miten tuuli liehuttaa hienoja helmojani. Laiva jäi sillä erää kuitenkin kokematta, koska jäin kesken matkan tuttavien maatilalle. Siellä ei pitsikäsineillä hienosteltu, mutta sain kokea jotain upeampaa, muun muassa varsan syntymän. Ja opin lypsämään.!