Virpi Hämeen-Anttila: Suojaan itseäni stressiltä

Tapaan Virpi Hämeen-Anttilan Helsingin Yliopiston kirjaston edessä. Se on osuva treffipaikka kirjoihin hullaantuneelle kirjailijalle ja yliopisto-opettajalle.

Kirjailija saapuu paikalle hyvissä ajoin. Hän on piipahtanut kirjakaupassa, saaliinaan kassillinen kirjoja.
Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan koti on kuulemma täynnä kirjoja. Ei ihme, sillä pariskunta on rakastanut lukemista pienestä pitäen.

Kahvilassa Hämeen-Anttila juo kupin mustaa teetä ja syö croisantin, mutta ilman lisukehilloa, jota tarjoilija ehdottaa.
Silloin voi herkutella nauttien ja hyvällä mielellä, jos ruokavalio on pääsääntöisesti kunnossa, hän perustelee croisant-valintaansa.

Virpi Hämeen-Anttila tietää mitä haluaa ja mitä ei, sillä hän on harjoitellut koko ikänsä hoitamaan itseään.

– Pakko harjoitella, kun kukaan muu ei sitä tehnyt, hän selventää.

Lääkitsin itseäni syömällä

Virpi Hämeen-Anttila on kärsinyt lapsesta saakka erilaisia pitkäaikaisia kremppoja, kuten vaikeita selkäkipuja. Iän myötä hän on oppinut hoitamaan selkäänsäkin paremmin.

Oikeanlainen liikunta on selälle tärkeää. Juoksu ei sovi, jos selkä ei kestä tärinää. Hämeen-Anttila pyöräilee kesäisin ulkona ja talvella sisällä. Hän myös ui, joogaa, voimistelee ja tanssii. Ja nostelee painoja sekä harrastaa pilatesta.

– Koska painoni heitteli lapsena hyvin paljon ja olin joskus hyvinkin lihava, juoksu oli vaikeata. Uidessa olin kevyt. Olen aina ollut hyvä uimaan ja tykkäsin uida.

Nyt aikuisena Hämeen-Anttila ymmärtää syöneensä lapsena ja nuorena sekä kipuihin että ahdistukseen. Ruoka toimi lääkkeenä.

– Söin ahdistukseen ja kipuihin hyvin runsaskalorisia aterioita. Tavoittelin syömällä uneliasta ja tokkuraista tilaa. Jos saatavilla olisi ollut viinaa ja pillereitä, olisin ottanut niitä.

Diabetesta tai sydän- ja verisuonivaivoja Hämeen-Anttilalle ei ole kehittynyt verensokerin heittelystä huolimatta.

– Syön tietoisesti pieniä aterioita ja vältän kauhean sokeripitoisia ruokia. Säännöllisellä elämänrytmillä, kunnon yöunilla ja terveellisellä ruokavaliolla pyrin pitämään heittelevän sokerini kurissa. En halua diabetesta enkä sydänvikaa.

Hämeen-Anttila syö paljon vihanneksia, hedelmiä ja kalaa. Punaista lihaa hän pitää liian raskaana ruokana. Kirjailijan aamu alkaa tavallisesti pähkinöillä ja luomujogurtilla.

Anorektikko sisälläni

Hämeen-Anttila on päättäväisesti pyrkinyt lopettamaan syömisen käyttämistä kivun- ja mielen hoitajana.

– En myöskään mene siihen toiseen äärimmäisyyteen, syömättömyyteen. Sisälläni on nimittäin myös pieni anorektikko. Olen pakkomielteinen ihminen, jolla on erittäin suuri itsekuri. Jos pistän itseni ruokavaliolle, päivittäinen energiansaantini on kohta vain 400 kilokaloria päivässä, sitten 200 ja lopuksi 0.

– Kun syömiseni muuttuu helposti myös pakko-oireiseksi, joudun tasapainottelemaan lohtusyömisen ja ruokavalion sairaalloisen vahtimisen välillä.

Voidakseen hyvin, sydän tarvitsee muutakin kuin hyvää ruokavaliota ja liikuntaa. Se tarvitsee iloa, rentoutusta ja mielenrauhaa.

– Vanhempani, varsinkin isäni oli autoritäärinen, ja koko perheemme pyöri oikeastaan hänen keskushahmoisuutensa ympärillä. Hänellä oli paljon henkisiä ongelmia ja kaikki määräytyi hänen rytminsä ja olemisensa mukaan. Kaikki muutkin saivat hänestä säteileviä henkisiä häiriöitä.

– Onkin ihmeellistä, että löysin kumppanikseni tasapainoisen ja hoivaavan ihmisen, sillä ihmisellä on taipumus toistaa enemmän tai vähemmän sitä, mihin vinksahtaneessa perheessä on tottunut.

– Mieheni on hyvin empaattinen, tilaa antava ja ymmärtävä. Alussa kun tutustuttiin, oli erityisen mukavaa, että hän pystyi näkemään neuroosieni ja voimakkaiden pelkojeni takaa minut kiinnostavana ihmisenä, eivätkä neuroosini pelästyttäneet häntä pois. Löysin ihmisen, joka hyväksyi minut.

– Mieheni on harvinainen tapaus, sekä fiksu että tasapainoinen. Hänellä on hyvä itsetunto, jota ihailen. Itselläni oli alun perin hyvin huono itsetunto, mutta olen rakentanut sen vahvaksi.

Kielletyt tunteet

– Itse myös nousin järjelläni tyranniaa vastaan. Olen tehnyt järjelläni aika paljon päätöksiä, sillä jouduin nostamaan aina järjen kaikkien tunteiden yläpuolelle, sillä tunteet ovat olleet yksinkertaisesti niin sekasortoisia.

Hämeen-Anttilan lapsuudenkodissa kaikki tunteiden näyttäminen ja osoittaminen olivat kiellettyjä. Virpi oppikin lapsena salaamaan ja piilottamaan tunteensa, ettei vaan tulisi näkyviin mitään, joka herättäisi isän aggressiot.

Mutta sama isä joka aiheutti lapsilleen paljon kärsimystä ja henkisiä vaikeuksia, tutustutti Virpin kirjallisuuteen, musiikkiin ja kuvataiteisiin. Sieltä löytyi pelastus.

Virpi oppi huomaamaan, että perheen vaikeuksista huolimatta maailma voi olla kaunis, merkityksellinen ja järjestyksessä.

– Uskon, että vanhempamme rakastivat minua ja veljeäni, mutta heillä oli niin suuria henkisiä ongelmia, että heidän oli vaikeaa osoittaa rakkautta.

Siihen maailmanaikaan psyykkisiä ongelmia ei paljon tunnistettu eikä tunnustettu.

Tiedonmaailma muodostui jo varhain Virpin pakopaikaksi. Se oli turvallinen ja lohduttava tila, johon pääsi sukeltamaan kodin ahdistavasta ilmapiiristä. Kirjastossa Virpi viihtyi.

Kodin pelko ja epävarmuus kulkivat mukana myös kouluun. Virpi pelkäsi herättävänsä kiukkua muissa ihmisissä ja Virpi vaikeni.

– Pelkäsin ja säpsähdin kaikkia merkkejä, sillä minut oli kotona opetettu pelkäämään puhumista niin paljon, että uskoin väärän sanani pudottavan koko maailman päälleni.

Tapetinvärinen

Kymmenennessä kirjassaan, 2012 syksyllä ilmestyneessä, kirjailijan omasta elämästä kertovassa teoksessa, Tapetinvärinen, Hämeen-Anttila kuvailee itseään eri henkilöiden kautta.

– En koskaan käyttänyt lapsena puheessa minämuotoa. Minä oli sana joka ärsytti isääni kovasti, joten minä-sana piti aina kiertää jollain tavalla. Kerron tästä myös kirjassani.

– Kaikki ilmaisu, joka edellytti, että minulla olisi jotain omia ajatuksia tai tuntemuksia, oli sitten vaikeaa myös koulussa ja vielä jopa yliopistossa.

– Olen pakottanut itseni puhumaan ajatuksistani, mutta opin sen kuin jonkin vieraan kielen .Ikuinen ongelmani on, että siitä ei koskaan ole tullut äidinkieltäni. Kun puhun ajatuksistani, tuntuu, kuin puhuisin vierasta kieltä.

Virpi Hämeen-Anttila on oppinut suojaamaan itseään. Hän sanoo välttävänsä elämässään stressiä tuovia asioita.
Stressiä ei tuo kovakaan työ tälle työmyyräksi itseään nimittävälle kirjailijalle. Hämeen-Anttila opettaa yliopistossa, kirjoittaa kirjojen lisäksi kolumneja ja kiertelee puhumassa kirjoista sekä muista asioista.

Mielenkiintoista, että erityisesti puhumista pelännyt ihminen elättää itsensä nyt puhumalla ja omia ajatuksiaan piilottamaan oppinut, tarjoaa niitä avoimesti kirjoissaan.

Aggressiivisista ihmisistä Hämeen-Anttila saa edelleen stressiä; sellaisista, jotka huutavat ja yrittävät nitistää ja sellaisista, jotka yrittävät manipuloida.

– Onneksi olen oppinut suhtautumaan heihin osaltaan huumorilla ja jätän heidät riehumaan itsekseen. Rakastan rauhaa, en riitele. Rakastan rauhaa suunnattomasti.

Arjen ihanuus

Hämeen-Anttila sanoo saavansa iloa tyynestä kotielämästä ja tavallisesta arjesta. Hän rakastaa arjen normaalia ihanuutta, koska lapsuudenkoti oli niin epänormaali.

Lomat Hämeen-Anttila viettää joko Italian Riminin auringossa, Suomen luonnossa tai muualla maailmassa.
Iloa hän saa edelleen oppimisesta. Hän pyrkii jatkuvasti oppimaan uusia taitoja, sillä ne pitävät aivot virkeinä. Omaksi ilokseen tämä monilahjakkuus piirtää ja soittaa pianoa.

– Olen opetellut myös jonglööraamaan palloilla. Se on hauskaa ja parantaa koordinaatiokykyä. Olin lapsena kömpelö ja hajamielinen, teloin itseni joka paikkaan ja kaatuilin. Tanssi ja jonglööraus auttavat.

– Elämää ei koskaan tietenkään hallitse. Viisaus onkin sitä, että oppii sietämään myös elämän hallitsemattomuutta. Koska tahansa minä tai lähimmäiseni voi sairastua ja kuolla.

– Elämän järki tulee siitä, että jos itsellä on hyvä olo, haluaa olla toiselle tukena. Ei elämä koskaan vain helppoa ole. Toisia tarvitaan aina.

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen, Otava 2012