Juhani Vahtokari: Valistusta ei puutu
Kun lapsuuden kotiini tuli vieraita, äiti toi ensimmäiseksi tuhkakupin pöydälle. Matalaa, pientä pöytää kutsuttiinkin tupakkapöydäksi. Kuinka paljon asiat ovatkaan muuttuneet, Juhani Vahtokari kirjoittaa kolumnissaan.
”Minut on tehty niin huonoista aineista, että kaikenlaiset vaivat ovat jatkuvana kiusana”, sanoi eräs ystävä kerran huoltoaseman ”baariparlamentissa”.
No, hänellä sattui olemaan kaiken muun ohella sepelvaltimotauti – hoidossa tosin. Osasin asettua kaverin asemaan, koska itselläni on sama sairaus. Kyseessä on suomalaisten kansantauti, jota pyritään kaiken aikaa ehkäisemään monin keinoin tapahtuvalla valistuksella.
En malta olla sanomatta, että yksi pahimmista on tupakka. Vaikka pössyttelyn lopettaisi kuinka myöhäisellä iällä, se on aina hyväksi. Kun lapsuuden kotiini tuli vieraita, äiti toi ensimmäiseksi tuhkakupin pöydälle. Matalaa, pientä pöytää kutsuttiinkin tupakkapöydäksi. Kuinka paljon asiat ovatkaan muuttuneet; juuri missään ei onneksi saa enää käryttää. Serkkuni käytti mustaa huumoria. Hän luki sanomalehdestä kuolinilmoituksia ja sanoi: ”Katson, kuka on taas tehnyt tupakkalakon”.
Me elämme nykyisin melko sekavassa maailmassa, mutta valistusta terveystekijöistä ei totisesti puutu. Ei sen paremmin tupakan, ravinnon, ylipainon, liikunnan, kolesterolin kuin muidenkaan asioiden suhteen. Jokaisen oma asia on, miten neuvoista ottaa vaarin.
Sepelvaltimotauti ei ole kuolemantuomio. Usein pelkkä lääkitys auttaa. Jos se ei riitä, tehdään jotakin radikaalimpaa, pallolaajennus tai ohitusleikkaus. Tunnen oloni turvalliseksi kun sydänsairaala hoitaa, kontrolloi ja pitää yhteyttä.
Muistan lapsuudestani, että mummollani oli aina nitropurkki laukussaan. Nitro on toki erinomainen lääke tänäänkin, mutta ”pitkäaikaista nitroa” voi nauttia toisellakin tavalla, vertaistuen avulla. Sitä löytyy jo 1955 perustetun Sydänliiton paikallisyhdistyksistä.
Liiton paikallisyhdistysten toimintaan kuuluvat erilaiset kerhot, kurssit, vertaistukiryhmät. On värinäryhmää, jumppaa ja sydänystäväkerhoa. Sydän- ja verisuonitauteja sairastava potilas – kuten muutkin – on kokonaisuus. Itselläni on vankka kokemus siitä, että ”sydänten ammattilaiset”, niin hoitajat kuin lääkäritkin yhtäältä ja vertaistuki toisaalta, ovat verrattomia lääkkeitä.
Miksi sitten verisuonet ahtautuvat toisilla, toisilla eivät? Joku sairastuu vaikka hän elää kaikkien mahdollisten ohjeiden mukaisesti, joku toinen taas on terve kuin pukki ja on 90-vuotispäivillään vetreämpi kuin monet vieraat. Näyttääkin siltä, että terveet elintavat ja niiden lisäksi hyvä perimä ovat niitä tekijöitä, joilla vanhuuskin on nautittavaa.