Perintöhumppaa

Havahduin hiljattain siihen, etten olisi mitään ilman vanhempiani ja sukuani. Se on tietysti fysiologis-biologinen tosiasia, mutta nyt tämä oivallus iski minuun salaman lailla. Kirkkaimman oivalluksen hetken mentyä pohdin, johtuisiko keski-ikäisyydestä, että vanhemmat ja muutkin sukulaiset tuntuvat yhä läheisimmiltä ja tärkeämmiltä.

Nuorena halusin mahdollisimman kauas vanhempieni ja sukuni tavoista. He olivat minusta liian tavallisia. Etsin jotain vapaampaa, taiteellisempaa, syvällisempää.

Vuosien myötä sukulaiseni onneksi viisastuivat, kuten monien teinien sukulaisille käy. Minun sukulaisistani tuli taiteellisempia ja syvällisempiä. Tai ehkä minä ymmärsin, että arkiset asiat pitää hoitaa, olivat unelmat ja aatteet mitä tahansa. Ja että sukulaiseni olivat luultavasti koko ajan olleetkin taiteellisia ja syvällisiä, sen lisäksi, että hoitivat pottuja pöytään.

Nykyään ihmettelen, miten suuri osa minua on vanhempieni perua, heidän elämänsä jatkumoa tavalla tai toisella. Seison samalla tavalla kuin äitini. Pidän keittiössä järjestystä kuin äitini. Ajan autoa kuin isäni.

Teen asioita toisinaan omalla luvallani kuten isäni – säännöt ovat soveltamista varten, hän sanoi.

En tiedä, miksi jatkan vanhempieni tapoja – ehkä se on turvallista ja helppoa? Välillä nauran itselleni, kun havahdun tähän perintöhumppaan.

Niin tai näin, oman paikkansa hyväksyminen suvussa taitaa olla aika merkittävä juttu tasapainollemme ja hyvinvoinnillemme.

Kuulumme sukuun

Perhekonstellaatio-terapiamenetelmässä on ajatus, että me kaikki kuulumme perhe- ja sukuyhteyteen. Ja edellisten sukupolvien elämät vaikuttavat jälkeläisten elämään vuosikymmenien päähän. Ylisukupolviset taakkasiirtymät ovat usein alitajuisia toimintamalleja. Siksi meidän voi toisinaan olla vaikea ymmärtää, miksi emme saavuta sitä mitä tavoittelemme. Tietoinen mieli pyrkii yhteen suuntaan, mutta alitajunta ohjaa toiseen.

Jos vaikkapa perheen mummolla on ollut synkkä salaisuus, joku nuoremmista sukulaisista ilmentää sitä elämässään tavalla tai toisella.

Perhekonstellaatiossa ajatellaan, että aiempien sukupolvien vaietut, käsittelemättömät asiat voivat ilmetä seuraavissa sukupolvissa jopa sairauksina. Toisaalta jos vaikeat asiat suvun menneisyydestä tuodaan tietoisuuteen, se voi parantaa jälkipolvien elämää.

Kaikki eivät pääse terapiaan, mutta mahtaako tämä sukupolvien ketjun miettiminen olla meidän keski-ikäisten juttu? Elo- ja valokuvaaja Johanna Vuoksenmaa, 53, puhui sukuyhteydestä uinti-intohimonsa yhteydessä.

”Oli liikuttava hetki sukeltaa samaan veteen, jossa esi-isäni ja -äitini ovat uineet. Tunsin itseni ikiaikaiseksi liskoksi, joka on palannut kotiin.” (Voi hyvin-lehti 2/2019).

Uskon, että me kaikki iästä riippumatta etsimme yhteyttä: itseemme, toisiimme ja johonkin itseämme suurempaan. Perheiden ja sukujen ihmissuhteet voivat olla mahtava voimavara. Toisaalta juuri läheisimmät sukulaisuussuhteet voivat olla kivuliaita ja vaatia sekä aikaa että tekoja parantuakseen. Niiden ohella tarvitsemme myös muita suhteita, joita voi löytyä niin töistä, harrastuksista kuin yhdistystoiminnastakin. Uusia tuulia ja sydänystäviäkin tarvitaan!