Siirry sisältöön

Eija Säynevirran sydän sairastui salaa

Kun 46-vuotias hoikka ja tupakoimaton nainen alkaa potea rintakipuja, ei lääkärikään aina osaa ensimmäisenä etsiä sepelvaltimotautia oirekuvan takaa. Helsinkiläisen terveydenhoitajan Eija Säynevirran sydänongelmat kehittyivät vaivihkaa ja paljastuivat vasta viime tipassa.

Essi Kähkönen
Julkaistu 6.3.2014
Päivitetty 22.5.2019
Sauvakävelystä se alkoi - Eija Säynevirran liikuntaharrastus. Vielä tätä nykyäkin Eija sauvailee ahkerasti säästä piittaamatta. Joskus lenkillä tulee käytyä montakin kertaa päivässä.

– Minulla todettiin jo ennen vaihdevuosia sepelvaltimotauti. Toisin kuin monet naiset, aloin potea tyypillisiä angina pectoris -oireita: hengästyin ja puuskutin niin, että kävellessäkin piti välillä pysähtyä. Rintakipu heijastui selkääni ja vasempaan käsivarteeni. Levossa oireet helpottivat.
Olin koko ikäni ollut kaikin puolin terveet elämäntavat omaava nainen. Harrastin arjen hyötyliikuntaa, nousin portaat ja jätin hissit väliin. En ole koskaan tupakoinut enkä ollut viettänyt holtitonta elämää. Olen aina ollut normaalipainoinen.
Kun rintakipuni jatkuivat, päätin lähteä terveyskeskukseen. Siellä vaivaani ei tunnistettu. Taisin olla yksinkertaisesti vääränikäinen, väärää sukupuolta ja väärännäköinen. Siispä ajattelin itsekin, että minulla taitaa vain olla huono kunto – ja työstressiä. Terveydenhoitaja kun olen, koetin sulkea mielessäni pois kaikkia samaan tapaan oirehtivia sairauksia. Epäilin, josko minulla olisi paniikkihäiriö.

Kiire hoitoon

Sisareni oli voinnistani huolissaan. Hän patisti minua lähtemään erikoislääkärille, ja hänen mielikseen soitin sukulaiselleni, sisätautilääkärille. Kun kerroin lääkärille oireistani, hänkin huolestui. Sain ohjeen marssia oikopäätä kardiologille, jolle hän käski viedä kopiot terveyskeskuksessa otetuista sydänfilmistä ja laboratoriokoetuloksista.

Aloitin sydänlääkärin vastaanoton huikkaamalla jo ovelta, että terveyskeskuslääkärin mukaan minulla ei pitäisi olla mitään hätää. Kardiologi tutki hyvän tovin sydänfilminauhaa ja kääntyi sitten katsomaan minua. Hänen kommenttinsa kuului: “Päinvastoin!”

Yhdessä pääsepelvaltimoistani oli vaikea tukkeuma ja tilanteeni oli kardiologin mukaan aika lailla kriittinen. Samoista graafeista hän löysi sydämestäni myös läppävuodon. Sain siltä istumalta lähetteen rasitus-EKG:hen. Parin päivän kuluttua polkupyörätestistä olin jo varjoainekuvauksessa.

Angiografian tehnyt lääkäri kysyi, haluanko, että tukkeutunut suoni pallolaajennetaan saman tien. Totesin siihen, että antaa mennä vain. Suoni saatiin täysin auki, ja yön olin osastolla tarkkailtavana. En saanut liikkua, kahdeksan tuntia piti maata selällään. Se oli omanlaisensa koettelemus.

Ankea aatto osastolla

Luulin, että sydänalassani olisi kaikki reilassa pallolaajennuksen jälkeen. Takapakkia tuli kuitenkin samaisen vuoden juhannuksena, aatonaattona, kun olin kotimaanmatkalla lasteni kanssa. Muistan, että vedin matkalaukkua perässäni, kun tutut oireet alkoivat. Yritin vaivihkaa pistää nitroa suuhun, ja toivoin, että lapset eivät huomaisi mitään. Pelotti, mutta ajattelin, että jospa lääkkeet auttaisivat ainakin juhannuksen yli.

Onneksi soitin perille päästyämme minua hoitaneelle lääkärille, ja tämä komensi minut viivyttelemättä paikalliseen sairaalaan. Siellä huomattiin, että pallolaajennettu suoni oli kehittänyt runsaasti arpikudosta ja tukkeuma oli uusinut. Niinpä minulle tehtiin uusi pallolaajennus. Tällä kertaa suoneen pantiin lisäksi metalliverkko, stentti. Sen oli määrä pitää suonta auki ja ehkäistä uudet veritulpat. Toimenpiteeni tallennettiin myös cd-levylle – esitin filmissä pääosaa!

Sydänvalvontaosastolla kuitenkin masennuin. Siinä sitä oltiin viettämässä makuuasennossa lohdutonta keskikesän juhlaa koivuin ja valkoisin juhannusruusuin koristellussa sairaalahuoneessa. Itkeskelin niin, että naapurisänkyjen pari vanhaa herraa ihmettelivät hoitajille, että “mikä tytöllä on”.

Aattona oloni oli jo vähän parempi, kun sain luvan nousta vuoteesta. Hoitajat jakoivat täytekakkua ja illalla sain puhelun läheisiltäni. Osaston parvekkeella nautimme muutaman muun potilaan kanssa lämpimästä juhannussäästä.

Kivut uuvuttivat

– En olisi koskaan uskonut, että kolmas sairaalareissu koittaisi minulle jo kolmen kuukauden kuluttua stentin asentamisesta. Niin vain kävi, että sydänoireeni palasivat jo syyskuussa. Nyt stentti oli tukkeutunut.
Elettiin vielä aikaa, jolloin uusintatukkeumia estävät, lääkettä vapauttavat verkkoputket olivat vasta kokeilussa ja harvojen sairaaloiden tutkimuskäytössä. Sellaista en ollut saanut. Lääkäri sanoi, että tällä kertaa saisin kuitenkin valita hoitoni.
Vaihtoehtoinani olivat uusi pallolaajennus tai ohitusleikkaus.

– Siinä vaiheessa olin lopen uupunut, kivulias ja toivoni melkeinpä jo menettänyt. Valitsin ohitusleikkauksen, ja operaatio meni tosi hyvin. Yllätyin, miten nopeasti aloin toipua isosta avosydänleikkauksesta. Mieleni oli valoisa ja tunsin, että tämä hoito toimii!

– Kun sydänlääkäri kysyi, suostuisinko lääketieteen opiskelijoiden haastateltavaksi sairauteni taustoista, vastasin, että ehdottomasti. Opiskelijoille kun olisi hyötyä oppia tunnistamaan sepelvaltimotaudin oireet ja olla antamatta ennakkoasenteille valtaa: sydänpotilas ei suinkaan ole aina lihava ja tupakoiva keski-ikäinen mies.

– Kandeille kerroin, että elintapani eivät olleet suojelleet minua perimätaustalta ja lapsuuden riskialtistukselta. Isäni oli vasta 37-vuotias saadessaan ensimmäisen sydäninfarktinsa. Hän oli myös kova tupakoitsija, joka poltti sisällä. Siispä minäkin olin lapsuuteni ja nuoruuteni passiivinen tupakoija.
– Kun siihen päälle lisätään vielä hoitamattomat korkeat kolesterolini, niin sairauteni syyt alkoivat paljastua.

Ilo liikuntaan löytyi

– Totesin nuorille lääkärinaluille, että se, mitä itse olisin voinut tehdä sairastumisriskiä vähentääkseni, olisi ollut liikunta. Kun minun ei painoni takia ollut tarvinnut liikkua, en ollut edes aloittanut. Myöhemmin, kun olin jo päässyt sairaalasta kotiin, minua alkoi harmittaa, kun iäkkäätkin ihmiset kävelivät ohitseni. Ajattelin, että nyt alkaa tämän tytön kuntoremontti! Ja niin alkoikin.

– Sauvakävely on vielä tätä nykyäkin lempiharrastukseni. Kurjatkaan säät eivät minua ja lenkkikaveriani pidättele – joskus sauvalenkille pitää päästä useammankin kerran päivässä.
– Liikunnan ja lääkityksen ansiosta jaksan nyt oikein hyvin. Vaikka sairastumisestani on vuosia ja ikää tullut lisää, tunnen olevani elämäni vedossa. Olen vaeltanut Alpeilla ja snorklannut Punaisellamerellä. Talvisin hiihdän ja vesijuoksen, ja pidän kaikin puolin huolta jaksamisestani.

– Olen käynyt aika ajoin sydämen ultraäänitutkimuksissa ja sepelvaltimoissani näyttää olevan kaikki kunnossa. Läppävikanikaan ei ole pahentunut. Sen olen oppinut, että lähden lääkäriin mieluummin tarpeeksi ajoissa kuin liian myöhään. Sydänoireita ei pidä koskaan vähätellä, ei missään iässä.

Lue seuraavaksi

Haku

Löytyi 0 tulokset