Vanhemmuus on mielentila

Heidi oli kolmekymmentäviisivuotias, kun hän erosi. Tuolloin, kuusi vuotta sitten, hänellä oli jo takanaan kolme keinohedelmöityshoitoa. Yksi niistä oli johtanut raskauteen, joka oli keskeytynyt alkumetreillä. Toista epäiltiin kaksoisraskaudeksi, mutta se osoittautuikin tuulimunaksi. Kolmas ei päässyt edes alkuun. Heidin endometrioosin vuoksi lapsettomuushoitoja saaneen pariskunnan suhde ei kestänyt kriisiä. Lähestyessään neljääkymmentä Heidi totesi olevansa jälleen sinkku, yhä lapseton ja monenlaisten ahdistavien tunteiden viemänä.
– Hormonihoidot ovat rankkoja. Sen lisäksi, että mielen täyttää vahva toive lapsesta, kehoa ravistellaan lujaa. Ensin oli suuret toiveet ja mieli sekaisin, sen jälkeen tuli suuri pettymys.

Heidi hoiti lapsettomuuden suruaan toimimalla lapsettomien yhdistys Simpukassa vetämällä vertaistukiryhmiä ja toimimalla yhdistyksen hallituksessa. Siellä hän tapasi saman kokeneita ihmisiä.

Vaikka joidenkin ihmisten hedelmöityshoidot voivat jatkua vuosia, Heidi ymmärsi, ettei se olisi hänen valintansa.
– Halusin nähdä elämässä muitakin mahdollisuuksia kuin äitiyden. Minulla oli myös vahva näkemys siitä, että vanhemmuuttani lapsettomuus ei voisi riistää. Voisi aina nauttia veljeni ja ystävieni lapsista, jos haluaisin.

Luopumisen kipu

Kun joutuu luopumaan samaan aikaan toiveesta saada lapsi sekä puolisosta, on paljon tunteita käsiteltävänä. Oma tila täytyy löytää uudelleen, elämän rytmi, tärkeät asiat. Maailma näyttäytyy perheiden asuttamana paikkana. Lapsia ei pääse pakoon. Kaverit ovat hämmentyneitä, eivätkä tiedä uskaltavatko kertoa omasta raskaudestaan.
– Jossain vaiheessa hyväksyin, että näin maailma toimii. Lapsia syntyy, niistä puhutaan, perhe on yhteiskunnan ydinyksikkö. Naiseuttani kuitenkin kalvoi epäilys siitä, voinko olla kokonainen nainen, koska en pysty antamaan lasta miehelle. Sen yli minun oli vaikeinta päästä ja vieläkin pohdin toisinaan asiaa.

Heidi käsitteli Fisherin eroseminaarissa rakkaussuhteensa päättymistä muiden eronneiden kanssa. – Yhdysvaltalainen, Suomessakin jo kaksikymmentä vuotta tarjolla ollut ryhmämenetelmä voimisti Heidiä niin, että hän kouluttautui myös ryhmänvetäjäksi.
– Fisherin eroseminaarin oleellinen oivallus on, että onnellisuus syntyy omasta itsestä, toinen ei voi sitä sinulle antaa.

Tämä ajatus sopii hyvin myös voimanlähteeksi lapsettomuuskriisiä läpi käyvälle. Yllättävää ehkä, mutta lapsettomien ja eronneiden vertaisryhmissä puhutaan samoista teemoista.

Hyvästit ja uudelleen löytämisen onni

Heidillä meni useampi vuosi niin, ettei hän pystynyt nauttimaan vauvoista. – En minä niistä kärsinytkään, mutta en tuntenut oikein iloakaan. Tuntui, että jotain oli jäänyt käsittelemättä liittyen keskenmenooni. Niinpä eräänä iltana puolitoista vuotta sitten tuli tunne, että halusin järjestää menettämälleni lapselle jäähyväiset. Poltin kynttilää, katsoin ultraäänikuvaa ja lopulta annoin sen palaa pois samalla, kun sanoin mielessäni lopulliset hyvästit lapselleni.

Heidin olo helpottui huomattavasti. Kun hän sai jonkin aikaa tapahtuneen jälkeen syliinsä ystävänsä lapsen, huomasi hän jälleen iloitsevansa vauvan tuoksusta.
– Se oli selvä käännekohta. Tunsin iloa, surun muuttumista lohdullisemmaksi ja tulevaisuuden toivon vahvistumista. Siinä tulevaisuudessa en nähnyt enää lasta itselläni.

Jotain päättyy, jotain alkaa

Monien raskaitten vuosien jälkeen Heidi kukoistaa ja valaisee samalla monen muun eteenpäin ponnistavan maailmaa.
– Ilman noita kipeitä kokemuksia en olisi tässä. Nyt nautin aivan toisella lailla elämästäni. Olen myös oppinut, että ainainen jonkun asian odottaminen on oman elämän ohittamista. Keskityn nyt rakkauteen, tähän hetkeen ja asioihin, jotka tekevät minulle hyvää. Vaikken ole saanut mahdollisuutta olla biologinen äiti, voin olla vanhempi monelle lapselle. Voin myös ymmärtää vanhemmuudesta ja aikuisena olemisesta, siihen ei tarvita kokemusta raskaudesta tai synnyttämisestä, Heidi hymyilee.

Lisätietoa lapsettomien yhdistys Simpukasta:www.simpukka.info
Lisätietoa eroryhmistä:www.liberamente.fi