Siirry sisältöön

Korpin kutsu ja männyn syli

Korpin kohtaaminen muutti Mika Honkalinnan elämän, joka olisi saattanut loppua lyhyeen ilman sitkeää männyntarria. Siihen pysähtyi 15-vuotiaan tulevan luontokirjailijan kalliopudotus.

Hannele Niemi, Marja Seppälä
Julkaistu 16.1.2017
Päivitetty 28.5.2018
Talvisella kuvausretkellä Junkkarinvuorella teinipojan jalka lipesi nuoskalumella. Alkoi lumenalaisen jään ja irtorapasoran vauhdittama liuku kohti jyrkännettä. Putoaminen olisi melko varmasti vienyt hengen. ”Miten pienestä kaikki voi joskus olla kiinni”, Honkalinna pohtii palkitussa Korppiretki-kirjassaan.

”Liu’un sitä kohti kädet levällään ja suljen männynrungon syliini … vavisten halaan puuta uskaltamatta liikahtaa. Alan miettiä niitä varovaisia liikkeitä, joilla pääsisin pois kuilun reunalta …”

Vuoden 1980 kohtalonhetkistään Anjalan Junkkarinvuorella Mika Honkalinna kertoo Korppiretkessä, jonka WWF valitsi Vuoden 2015 luontokirjaksi.

Korppi ja mänty näyttävät seuraavan Honkalinnaa, tai paremminkin hän niitä. Kummankin kuvaaja-luontokirjailija kokee kumppanikseen ja kirjan arvoiseksi. Mänty on saamassa oman teoksensa syksyllä 2017.

Mäntyä luontokirjailija luonnehtii kasvimaailman korpiksi: yksilöllisempi kuin kuusi, monelle suomalaiselle kansallissymboli, kultakauden taiteilijoiden suosikki.

Korppi on Honkalinnan vastinpari luonnossa. Vastinpari annetaan, eikä sitä voi vaihtaa. Jos voisi olla useampi – miksei voisi? – ilveskin kelpaisi.

– Uskoisin, että jokaisella ihmisellä on vastinparinsa. Kaikki eivät vain kohtaa omaansa. Joskus sen ymmärtää vasta viiveellä.

– Vastinparin tunnistaminen vaatii jonkinlaista luontosuhdetta, ja sellainenhan useimmilla suomalaisilla vielä on. Meillä hyvässä mielessä metsäläisillä on siihen sekä varaa että tilaa, mutta perusjurputtajina emme aina osaa sitä arvostaa.

Elämä ennen ja jälkeen korpin

Erikoislaatuisesta isosta, mustasta ja älykkäästä linnusta liikkuu monenlaista legendaa. Korppia on pidetty näkijänä ja oppaana, kuvailtu kujeilijaksi ja vastarannan kiiskeksi, joka ei totellut edes Jumalaa. Rangaistukseksi valkosiipi vaihtui mustaksi.

Korppi-vastinparinsa Mika Honkalinna tunnisti 13-vuotiaana, huhtikuun viimeisellä viikolla 1978. Sinä aurinkoisen lämpimänä iltana poika oli polkenut kotoa Anjalan Junkkarinvuorelle, missä vuosi, pari aiemmin oli kaverien kanssa nähnyt korpinpesän. Silloin siinä oli munat, nyt poikaset.

– Kuin olisi sytytetty valot, Honkalinna muistelee hetkeä, joka jakoi elämän ennen ja jälkeen.

Muutaman päivän kuluttua poika palasi vuorelle mukanaan äidinäidille ostettu pokkarikamera. Sillä hän otti ensimmäisen luontokuvansa: Kiven päällä tasapainoileva korpinpoika.

– Siitä alkoi luonto ja kamera -elämäni.

Vuosia kului ”Että mitäs tässä alkaisi tehdä” ja ”Koulujakin pitäisi käydä”. Nuorimies päätyi paperitehtaalle, kuten niin moni siihen aikaan Kymenlaaksossa, kävi kauppaopiston ja teki siinä sivussa taidetta. Ei vielä uskaltanut hypätä luonnon päälle, tehdä harrastuksesta työtä.

Aika oli oikea 18 vuotta sitten.

Mettään menolle varta vasten

Nykyään kuvaaja-luontokirjailijan elanto kertyy luonnosta ja monesta pikkupurosta: kuvanmyynnistä, kursseista, esiintymisistä ja kirjoista, joita on vuoden 2016 loppuun mennessä julkaistu viisi, kolme omakustanteina.

Töitä pukkaa siihen tahtiin, että ”mettään menolle” on varta vasten raivattava aikaa. Enää Honkalinna ei juurikaan lähde luontoon vain kuljeskelemaan. Liikkeellä pitää olla päämäärä.

– On hienoa saada tehdä mitä tahtoo, omaan tahtiin, toki deadlineja noudattaen. Kellokorttityöhön minusta ei enää taitaisi olla.

Synnyinseudullaan Pohjois-Kymenlaaksossa Honkalinna poikkeaa suht säännöllisesti, työkeikoillakin. Hänellä on yhä asunto Kouvolan Inkeroisissa, mutta koti on Pohjois-Pohjanmaan Limingassa, vaimon kotikylässä, tämän suvun lähituntumassa.

Siellä on hyvä kasvattaa kohta nelivuotiasta Erikiä ja vuotta nuorempaa Saraa. Isä on omistanut Korppiretken ”retkelle mukaan laitetuille, muistoksi menneistä ja mahdollisuudeksi ymmärtää.”

– Lapset kasvavat luonnon keskellä, minkä vaikutuksia on vielä vaikea veikkailla. Voi tulla vastakkainenkin reaktio.

Sielussa Kymenlaakson maisema

Honkalinnan varhaisimmat muistikuvat liittyvät luontoon.

– Ehkä sain jo syntymässä alttiuden siihen?

– Vanhempani eivät olleet erityisen luontoihmisiä. Joskus isän kanssa käytiin kesäyönä katsomassa lepakoita. Viisivuotiaana sain isoäidiltä Retkeilijän lintuoppaan.

Ensimmäiset luontokokemukset tarjosi kymenlaaksolainen maisema, jota mies kantaa mukanaan sielunmaisemanaan.

– Mielenkiintoinen, mosaiikkimainen, vähän kaikkea, kolme kansallispuistoakin. Olen viettänyt paljon aikaa myös Länsi-Lapissa, jossa on jotain samaa, Honkalinna luonnehtii synnyinseutuaan.

Liminka on jotain muuta.

– Vielä en ole löytänyt yhtään kalliota. Ehkä kiipeän ladon katolle.

Yksi syy viihtyä niissä maisemissa on Suomen arvokkain lintuvesi, Liminganlahti. Honkalinna tekee siitä kahden muun valokuvaajan kanssa keväällä ilmestyvää kirjaa. Tekstit kirjoittaa hänen avovaimonsa.

Synnyin- ja kotiseuduilla riittäisi yhdelle miehelle kuvattavaa, mutta aina joskus on lähdettävä kauemmas. Ruotsin Lapista löytyi uskomattomia mäntymetsiä, joiden puut näyttivät tuhatvuotiailta. Osa oli keloja tai kelohonkia – pystyyn kuivuneita vanhoja puita.

Syvät syysvedet, lupaus lumesta

Rakkaalla männyllä on monta nimeä, nälkäpuusta petäjään. Monikäyttöinen kasvi kiteyttää myös lukuisia kansanviisauksia: Vielä niitä honkia humisee. Lyödä päänsä Karjalan mäntyyn. Leipoa puolet petäjäistä…

– Mänty on aina puhutellut minua. Kotipihallamme Anjalassa niitä kasvoi suurina pihanvartijoina. Syksyllä 2004, kun isäni kuoli, yhdestä murtui pirun iso oksa.

– Männystä ei ole Suomessa aiemmin tehty kirjoja, toteaa Honkalinna, jota jo nimi velvoittaa.

Syksyllä tavatessamme mies tuskailee, että pitäisi vetäytyä kirjoittamaan.

– Se on hirveän raskasta ja toisaalta niin hienoa. Tekstirimani on hyvin korkealla. Kirjoittaminen tuli myöhemmin kuvaamisen rinnalle, ja siitä on ehkä jo tullut tärkeämpää. Kuvat tulevat kuvaamalla.

Tekstit jäsentyvät usein luonnossa, missä myös unohtuvat vastoinkäymiset ja kevenee mieli. Ja tulee liikuttua luonnostaan.

Syys-talvi-ihmisenä Mika Honkalinna nauttii myöhäissyksyn metsänuotioista.

– Syksy tuo syvemmät vedet, värinän lumentulosta, maalailee Silvan päivänä syntynyt.

Silva on latinaa ja merkitsee metsää.

 

Mika Honkalinna: Korppiretki. Maahenki 2015. 183 sivua.

Lue seuraavaksi

Haku

Löytyi 0 tulokset