Alkoholi lääkkeenä

1950-luvulla tehokkaita lääkkeitä oli kovin vähän, ja jotakin piti tehdä. Alkoholisuositus perustui sen rauhoittavaan vaikutukseen ja varmaan myös paljolti lumevaikutukseen. Siihen aikaan kun lääkäri sanoi, että jokin auttaa, se myös auttoi! Kirjallisuudesta tunnemme myös hajusuolat ja monet muut nykyään tehottomina pidetyt hoitokeinot.

Viime aikoina on koetettu torjua sitkeästi ihmisten tajuntaan iskostunut käsitys, että alkoholi pieninä määrinä ehkäisisi sepelvaltimotautia. On totta, että kohtuukäyttäjillä on vähemmän sepelvaltimotautia kuin täysraittiilla, mutta muun muassa uudemmat geenitutkimukset viittaavat siihen, että tämä perustuu tilastoharhaan: kohtuukäyttäjät ovat muissa suhteissa erilaisia kuin täysraittiit tai suurkuluttajat, ja nämä ominaisuudet vaikuttavat heidän ennusteeseensa pikemmin kuin alkoholi sinänsä.

Täysraittius on terveyden kannalta suositeltava elämäntapa, ja vaikuttaa todellakin siltä, ettei haitallisenlle alkoholin käytölle ole määriteltävissä alarajaa. Useimmille terveille ja joillekin sairaillekin kohtuukäytön haitat ovat kuitenkin niin pienet, ettei niitä käytännössä tarvitse ottaa huomioon. Television katselukin on sitä epäterveellisempää mitä enemmän aikaa ruudun ääressä viettää, eikä ehdottoman haitattomuuden rajaa ole. Harva tällä perusteella ryhtyy TV-absolutistiksi.

Sen enempää TV:n katsomista kuin kohtuullista alkoholin käyttöäkään ei pidä perustella terveyssyillä. Joku sanoikin, että osoittaa vakavaa mielikuvituksen puutetta, ellei keksi viinilasilliselle parempaa perustetta kuin muka-terveellisyyden.

Tietysti on ihmisiä, joille alkoholi ei sovi jo syntyneen alkoholisairauden tai riippuvuustaipumuksen vuoksi. Eikä niitä, jotka muuten eivät tunne kutsumusta alkoholin käyttöön, pidä siihen suostutella. Eikä tietenkään niitä, jotka kokevat alkoholin suoranaisesti haitallisena.