Sydänliiton hyvinvoinnin ja sydänterveyden verkkopalvelu

Laajennettu ja ohitettu – monen matkan mies

Kahdeksan vuotta sitten kouvolalaisen koneteknikko Leo Kilpeläisen, 80, ”oma kone alkoi yskiä". Rintakipu kävi yhä kenkummaksi. Mies ajoi itse lääkäriin ja tuli sairaalasta ”laajentuneena miehenä”, kun pätkä verisuonta oli saanut sisäänsä tukkeumaa avaavan verkkoputken eli ”stentin”.

Juhani Korhonen
Julkaistu 19.2.2019
Leo Kilpeläinen uuden kotinsa valoisassa olohuoneessa. Kuva: Juhani Korhonen

Operaatio oli pieni, se muutti aika lailla elämää, Leo Kilpeläinen muistelee. Monenlaista matkaa elämässään tehnyt mies alkoi ajatella kuntoa ja kuntoilua uudesta vinkkelistä ja miehen ruokavalio vaihtui kevyempään kuosiin.

Reilu vuosi sitten rinnassa alkoi taas poltella. Rintakipu yltyi. Lahdessa lääkärit pohtivat uutta pallolaajennusta, mutta Helsingin tohtorit totesivat toisin: – Tuli kutsu ohitusleikkaukseen.

– Ne tekivät minulle oharit, Leo muistelee Helsingin Meilahdessa tehtyä ohitusleikkausta, joka meni niin mukavasti, ettei hän pikaiseltaan keksi valittamista.

– Tosin pientä jännitystä saattoi olla, Leo myöntää, kun leikkauksen alkuvalmistelut ovat silkkaa sumua.

Nukutuksesta heränneen potilaan olo oli niin hyvä, että aika meni hetkeksi sekaisin.

”Tehän lupasitte leikata minut tänään kello yhdeksältä”, Leo oli todennut lääkärille.

”Kulkaas hyvä mies, teidät on jo leikattu”, totesi siihen lääkäri ja varmemmaksi vakuudeksi lisäsi, ettei ohitusleikkaus mikään pikkujuttu ollut – olihan ohituksia kuusi.

”Jahah, vai niin, noh tämä­hän meni mukavasti”, Leo muis­taa sanoneensa ja ihmettelee vieläkin, kun ei tuntunut mitään kipuja.

– Niin oli hyvä olo, että… Leo paljastaa ”näin meidän kesken” heittäneensä särkylääkkeet pois, kun hän ei haluaisi turhia lääkkeitä syödä, ”…ja elossa olen vielä.” Sitten Leo muistaa jossakin vaiheessa nukutusta näkemänsä ”näyn” yksityiskohtia myöten.

– Siinä oli semmoinen tie ja vanha, harmaa veräjä ja sen takana vihreää ruohoa – enkelit vain puuttuivat, Leo kuvailee. – Sitten ilmestyi hyvä työkaveri, joka kertoi venäläisten ostaneen sairaalan ja pyysi tulemaan veräjän toiselle puolen turvaan.

Leo muistaa tunnelman kovin ahdistavana. Sitten hän näki poikansa sängyn päädyssä.

– Sovimme pojan kanssa, että soittaa kun asiat ovat hyvin. Silloin laskeutui rauha ja luottamus, että tästä selvitään, Leo muistaa tarkasti. – Joskus olen miettinyt, että miten olisi käynyt, jos olisin uskonut kaverini houkutuksia ja astunut hän luokseen veräjän toiselle puolen.

Kilpeläisten keittiössä, kahvikupposen äärellä pohdimme yhdessä unikuvaa. Mistä nuo venäläiset siihen? Sovimme, että ihmisen alitajunta on ihmeellinen. – Varmaan nuo kuvat nousivat lapsuudesta, sota-ajan lapsia rajan pinnasta kun olen, Leo aprikoi.

Leon elämä on ollut pitkänmatkan – ei juoksua vaan – taivaltamista kohti päämäärää. Kun mies on syntynyt Kuhmon perukoilla ennen sotia, evakkomatkat ja partisaanit ovat joskus olleet todellista elämää eikä mielikuvia sairaalan lääkityksessä. Mitään painajaisia hän ei muuten ole nähnyt, tuo sairaalan tilanne oli sikäli uusi ja mieleenpainuva.

Elämäntaipaleella

Leo Kilpeläisen matkataival alkoi jo koulutiellä, kun poika vaelsi yksin opinahjoon halki Kuhmon korpimaiden.

– Silloin pelättiin ihan oikeita asioita. Jos sota, evakkoretki ja partisaanit unohdetaan, niin karhuja ja susia liikkui metsissä. Kyllä niitä pikkuinen, yksin kouluun kulkeva poika pelkäsi aiheesta tai ilman – sanoivatpa petotutkijat mitä tahansa, Leo leikittelee ajatuksilla.

Leo-poika asui viikot asuntolassa. Perääntyvät sotilaat olivat polttaneet kotitalon. – Kaikenlaista tapahtui, Leo sanoo yleispätevästi.

Ymmärtämisen sijaan opettaja vain kovisteli.

– Sain ehdot ja jäin luokalle, mutta teknillisessä koulussa olin keskitason yläpuolella, Leo muistaa, ei kehuakseen vaan kannustaakseen nuoria ja opettajia: – Kouluongelmiin on usein järjellisiäkin syitä.

– Ei silloin mietitty mistä pojan kouluongelmat mahtavat johtua. Oli vain selvittävä, Leo sanoo pieni surun hippunen äänessä.

Kun Leo aikanaan oli itse ammattikoulussa opettajana, hän päätti, että tekee kaikkensa epävarmojen oppilaiden rohkaisemiseksi. Kun ammattikoulussa oppilaille piti opettaa matematiikkaa, Leo teki työnsä perusteellisesti ja auttoi vaikka omalla ajalla. Kiitostakin on tullut elämässään kotimaassa ja maailmalla menestyneiltä oppilailta.

Eräässä vaiheessa Leo Kilpeläisen taival koukkasi Kuhmon kyliltä Välimerelle. Koneteknikon opin saanut sinnikäs ja opinhaluinen nuori mies hakeutui rahtilaivalle ja pääsi konemestarioppiin moottorimieheksi. Laiva seilaili Hampurista Mustanmeren satamiin.

Me kaksi matkamiestä maan vaivumme haaveisiin ja siirrymme kouvolalaisen kerrostalon keittiöstä Välimeren lämpöisiin öihin.

– Kyllä se nuoren miehen muistiin jää, kun aava meri lainehtii ympärillä, aurinko laskee ja sitten kuu nousee, ilma on kuin morsian. Koti-ikävä ja kaikenlaiset herkät tunteet tulevat siellä elämän aavalla ulapalla mieleen.

Lopulta kotimaassa odottava Sanni-morsian vei voiton yksinäisistä hetkistä laivan kannella. Leo jättäytyi pois mukavasti alkaneesta merimiehen elämästä ja asettui kotimaahan. Sanni ja Leo ovat olleet naimisissa 52 vuotta.

Seurasi jono kiireisiä vuosia. Perhe kasvoi kahdella lapsella ja täytyihän entisellä maalaispojalla oma talo olla. Sellaisen Leo rakensi Kuusankoskelle, jossa vierähti joukko pitkiä, työntäyteisiä, joskus uuvuttaviakin vuosia.

Muutto palvelujen äärelle

Aika rientää ja tilanteet muuttuvat. Leo ja Sanni luopuivat talosta muutama vuosi sitten ja muuttivat kerrostaloon Kouvolan keskustan palvelujen äärelle.

Leo Kilpeläisen rauhalliset eläkepäivät kuluvat pitkälti kotona vaimoa liikkumisessa tukien. Baarien pappakerhoissa, ”vaikka ovatkin mitä parhaita”, hän ei viihdy. Aamut ovat Leon laatuaikaa. Silloin hän selaa englanninkielen kirjoja, ”kun nyt on aikaa ja Kuhmon korvessa tuo englanninkieli jäi hiukan retuperälle”. Kielten opiskelusta mieleen tulee hauska tapaus.

Loviisan voimalatyömaalla ollessaan Leo opiskeli työn ohessa venäjää, koska kielelle oli käyttöä. Kerran pomo kysyi, kuka täällä osaa venäjää. Kaverit tiesivät Leon kieliharrastuksesta. Niinpä he sanoivat – vähän naureskellen, että ”Leohan meillä vennäätä huastelloo”.

– Pomo totesi, että ”Tiedetään, mutta käsi ylös kuka teistä puhuu paremmin?” Yhtään kättä ei noussut ja ivanauru loppui siihen, Leo muistaa vieläkin tuon pienen hetken.

– Enhän minä venäjää paljoa, mutta maalaispojan uteliaisuudella olin kiinnostunut kaikesta uudesta.
Leo oli hyvä hitsaaja, mutta teknikkona hän vastasi voimalaitoksen hitsaussaumojen laatutarkastuksista. – Kai ne jotenkin onnistuivat, kun voimala on edelleen toiminnassa, toisin kuin Olkiluoto 3, jota eivät taida saada edes valmiiksi elinaikanani, Leo veistelee.

Ihminen ihmiselle

Palataanpa hetkeksi sinne Meilahden sydänkirurgian osastolle. Kaikki meni hyvin, mutta hoitajien ja lääkäreiden kanssa tekemisiin joutunutta Leoa harmittaa nykyinen kiire. Potilaalle ei oikein tahdo jäädä aikaa. Pieni, harmittava tilanne sattui.

– Olin kai leikkauksen jälkeen vähän sekaisin ja unohdin, että minulla oli katetri. Pökkerössä repäisin sen irti. Sattui kamalasti ja verta tuli. Leo koki ikävänä, ettei saanut ymmärrystä eikä kysymyksiin vastattu. – Sanoivat vain, että lue, siellä ne ovat papereissa.
Sairaalan sängyssä Leolla oli aikaa ajatella vuorovaikutusasioita, ja hän on tullut seuraavaan tulokseen: – Lääkärit ja hoitajathan ovat ammattilaisia ja jopa auktoriteettejä, ei heidän tarvitse sitä korostaa. Tärkeää on kuunnella, auttaa, olla ihminen ihmiselle.

Lue seuraavaksi