Lankaa isoäidin tapaan

Kolme nuorta naista istuu Keski-Suomen käsityöläismuseossa rukkiensa äärellä. Kyseessä ei kuitenkaan ole museon järjestämä työnäytös.

Heidi Alander, Johanna Ärje ja Lotta Lappi ovat kolmekymppisiä neulomisen harrastajia, jotka tykkäävät kehrätä osan langoistaan itse. Välillä he lähtevät polkemaan rukkejaan julkisille paikoille. He haluavat palauttaa ihmisten mieliin, mistä lanka tulee.

– Meidän polvemme on taas alkanut ymmärtää itse tekemisen arvon, sanoo Heidi.

Naiset uskovat, että taustalla on halu tehdä asioita hitaasti ja saada aikaan jotain hyvin ainutlaatuista.

Kehrätessä ei voi koskaan tietää, millaista langasta tulee ja kuinka pitkälle yksi kuituletti riittää. Lopputulokseen vaikuttaa muun muassa kehrääjän käsiala sekä rukista valittu vaihde.

– Kun viimeksi yritin tehdä sukkavahvuista lankaa, siitä tulikin pitsilankaa, Johanna kertoo nauraen.

Värttinästä rukkiin

Neulepiireissä tutustuneet naiset ovat harrastaneet kehräämistä muutamia vuosia ja ammentaneet oppia paitsi toisiltaan myös kirjoista, internetistä ja kursseilta. Kaikki aloittivat kehräämisen värttinällä, joka on rukkia vielä paljon vanhempi työkalu.

Värttinä sopii heidän mukaansa aloittelijalle, koska sillä on hyvä opetella langan käsittelyssä tarvittavaa sormituntumaa. Huono puoli on se, että työ etenee tavattoman hitaasti.

– Kehräsin värttinällä yhden sadan gramman kuituletin. Siinä meni kaksi kuukautta, Johanna havainnollistaa.

Käsityöharrastajien retriitissä Johanna huomasi, kuinka rukin polkijat huristelivat samankokoisen kuituletin langaksi yhdessä päivässä. Onneksi sukulaisen nurkista löytyi yli satavuotias perintörukki, jolla hän sai harjoitella ennen nykyaikaisen rukin hankkimista.

Rauhoittava harrastus

Moni kehrääjäharrastaja suosii uustuotantona valmistettuja rukkeja, koska ne eivät ole yhtä oikukkaita kuin kovalla käytöllä olleet vanhat työvälineet. Tapoihin kuuluu, että omistaja antaa rukilleen nimen.

Kehrääjäporukan naiset nimesivät keskieurooppalaistyyliset pystyrukkinsa Viktoriksi, Martiksi ja Esaiakseksi.

Kolmikkoa viehättää kehräämisessä haasteellisuuden ja yllätyksellisyyden lisäksi rauhoittavuus. Rukin ääreen on ihana istahtaa, kun haluaa pohdiskella asioita rauhassa tai kun uni ei tahdo tulla silmään.

– Tätä kun tekee, ei pysty murehtimaan, Lotta kiteyttää.

Kaikkein hauskinta kehrääminen on porukassa.

– Tämä on aika mekaanista ja yksitoikkoista tekemistä, joten samalla on hyvät mahdollisuudet vaihtaa kuulumisia, Heidi sanoo.

Valmista askel kerrallaan

Kehrääjänaiset ovat yhtä mieltä siitä, että heidän harrastuksensa on opettanut kärsivällisyyttä. On tavallista, että rukki temppuilee ja lanka katkeilee. Jos oikein vastustaa, on Lotan mukaan parempi ottaa aikalisä.

– Jos tekee väkipakolla, lopputulos ei välttämättä ole kaunis.

Langan valmistamiseen kuuluu monia työvaiheita. Ennen vanhaan kaikki alkoi tietenkin lampaan keritsemisestä, mutta nykyharrastaja tilaa valmiiksi kammatut ja käsin värjätyt kuitulettinsä nettikaupoista.

Varsinainen kehrääminen alkaa, kun kuitua eli hahtuvaa venytetään sormin ja ikään kuin syötetään rukille. Rukkia polkemalla hahtuvaan syntyy koossapitävää kierrettä, minkä seurauksena muodostuu säie.

Yksisäikeinen lanka kerrataan usein kaksi- tai kolmisäikeiseksi langaksi. Lopuksi lanka pestään ja kuivataan.

Heidi, Johanna ja Lotta neulovat valmiista langoista muun muassa pipoja, huiveja ja sukkia – jos raaskivat.

– Työt ovat aarteita, joita jemmailee itselleen ja antaa joillekin ystäville.

Vanhan käsityötaidon ylläpitämisessä merkityksellisintä on naisten mielestä yhteys sukupolvien taakse. Heidin sydämessä läikähtää ilo hänen ajatellessaan isoäitiään, joka kehräsi omat paitalankansa jo 13-vuotiaana.

– Minulle on tärkeintä, että mummuni tietää, ettei taito katoa.