Mitä kilpi miehestä peittää?

Itse asiassa Kilpimies ravistelee. Kun kirjan ensi sivuilla huumepoliisin pomoa uhkaa pitkähkö vankilatuomio, lukijaa alkaa pohdituttaa. Esitteleekö Tamminen tarinan edetessä tunnetuista tapahtumista totuuksia vai taruja vai vaihtoehtoja? Sitä ei kukaan Kilpimiehen henkilöistä kerro, mutta lukijan olo käy tukalaksi. Tutut vantaalaislähiöt synkistyvät samalla, kun väkivallanteoilla ilottelevat rikoksentekijät kansoittavat autotalleja, penkovat metsiä, sirottelevat kännykänosasia tienvarsille.

Skitsofreenista oloa vahvistaa kirjoittajan itsestään selvä asiantuntemus, jota lukemisen edetessä ei edes huomaa kyseenalaistaa. Tällaistahan sen täytyy olla, alamaailman elämän. Takaraivossa alkaa tykyttää – nuo suomalaiset poliisit, jotka hädän hetkellä ovat näyttäytyneet turvallisina, työnsä taitavina ihmisten rauhoittajina tai tuen antajina, voivatko jotkut heistä olla lahjottavia, luonnehäiriöisiä ja virka-asemaansa omanvoitonpyyntiin käyttäviä rikollisia?

Tamminen kertoo kunnon poliiseista, eriasteisista rikollisista, henki- ja huumausainerikosten selvittämisestä ja ihmisistä, jotka joko tieten tai tahtomattaan ovat joutuneet osaksi sairasta maailmaa. Ihmiskuvaus on varsin kliseistä, ympäristöt on luonnehdittu vähällä vaivalla, kieli maistuu kokkareille ja kielikuvat ovat usein moneen kertaan pureskeltuja. Kerronta on kovin repaleista. Mutta siitä kaikesta huolimatta: tapahtumat imaisevat mukaansa.

Itämafian tiukan verkon, hierarkian ja organisoijan kuvaus inhottaa.  Ajatus siitä, mihin demokratian jauhautuminen koulutuksen alasajon ja yhteiskunnan taloudellisen kahtiajakautumisen vuoksi oikein johtaa, ei voi kuin puistattaa. Kilpimies ei niinkään peitä kuin heijasta sitä, mikä on liian lähellä toteutumista. Siksi se kannattaa lukea.

J.K.Tamminen: Kilpimies. Rikosromaani. Minerva 2017.