Sydänliiton hyvinvoinnin ja sydänterveyden verkkopalvelu

Se voi tapahtua kenelle tahansa: Neuloosista takotsuboon

Sydän-median lukijat kertovat oman sydäntarinansa. ”Esliina” sairastui särkyneen sydämen oireyhtymään eli takotsuboon. Sitä ennen hän ei ollut kuullutkaan koko sairaudesta.

25.10.2017
·

Kaiken kesää ja syksyä oli paljon tekemistä ja menemistä. Puutarhan hoitoa, lapsenlapsien kanssa olemista, mökkeilyä, reissailua siellä sun täällä, pyöräilyä… Ja ennen kaikkea neulomusten neulomista, joka on lempipuuhaani. Olin jo vuosia sitten saanut työkaveriltani leikkimielisen neuloosi-diagnoosin.

Muutaman kerran rytmihäiriö herätti, mutta meni sitten itsestään ohi. Jälkeenpäin ajatellen olin fyysisesti stressaantunut. Tein koko ajan jotain, enkä muistanut liikunnassakaan pitää välipäiviä. Kaikki toiminta tuntui henkisesti mielekkäältä, jopa vesiämpärien kantelu puutarhassa kuumilla ilmoilla. Saihan siitä käsivarsiin voimaa.

Lokakuun alussa oli vielä kahtena peräkkäisenä lauantaina suvun yhteiset talkoot ja minähän ahkerana, reippaana ja tunnollisena ihmisenä laitoin likoon kaikkeni. En istuskellut rennosti juttelemassa toisten kanssa tauoilla, vaan minä tyttö painoin menemään. Jälkeenpäin ajattelin, että olin ärsyyntynyt ja stressaantunut. Ja sitten räjähti: kuulin väärät sanat väärään aikaan. Ja eihän kiltti ihminen päästä suustaan kuin pienen pakollisen purkauksen. Jurnuttaa loukkaantumistaan jälkeenpäin itsekseen. Vihan tunne kääntyy sisäänpäin ja pahimmillaan jopa “särkee sydämen”.

Talkoiden jälkeinen yö meni raskaasti nukkuessa, mutta seuraavana yönä heräsin hyvin outoon tunteeseen. Sydän sykki tosi nopeasti ja heikosti. Lähdin vessaan, ja rinta tuntui kumman liikkumattomalta, ja vasemmalla puolella oli kipua ja painon tunnetta. Yritin etsiä sykettä ranteesta, mutta en löytänyt. Hoipuin makuuhuoneeseen ja sanoin miehelleni: “Nyt on lähdettävä sairaalaan.”

Sairaalassa

Kävelin ilmoittautumisluukulta ensiapusaliin saakka. Hoitotoimet alkoivat – sairaalapaita, tiputus suoneen, lätkät ja piuhat rintaan, kestokatetri, EKG, verikokeet. Sain kipulääkettä. Makasin paikallani, ja laitteet piippailivat pääni yläpuolella ja takanani. Kuulin myös naapurieni laitteiden äänet.

Meidät potilaat erotti toisistamme verho. Kuulin hoitajani keskustelevan EKG:stani puhelimessa ja sain selville, että siitä ilmeni jotain vakavaa: selkeät lateraaliset ST-nousut ja laaja-alaiset muutokset. Ilmeinen infarkti, ajattelin. Minulla sydäninfarkti, kamalaa!

Tutkimukset jatkuivat. Minut kuljetettiin röntgeniin, jossa keuhkot kuvattiin ja tehtiin varjoainekuvaus. Sepelvaltimot ovat terveet. Minua tutkittiin vielä ultraäänellä ja lääkärit päätyivät takotsubo-diagnoosiin. Aamuyöllä minut vietiin sydänvalvontaosastolle. Siellä minua hoidettiin lempeästi. Verenpaineet laskivat: 80/50. Minua tutkittiin taas ultraäänellä ja otettiin verikokeita. Olin hirveän väsynyt ja nukahtelin. Aamulla kuulin, että Simdex-niminen sydänlääke meni tiputuksena. Se täytyi laittaa välillä tauolle, kun verenpaineet laskivat liikaa. Myöhemmin tiputusta jatkettiin hyvin hitaasti, ja vointini alkoi kohentua.

Sydänvalvontaosastolla jaoin huoneen miespotilaan kanssa. Vuoteet oli taas eroteltu verholla. Meillä syntyi päivän aikana merkillinen keskusteluyhteys. Jostain tv:n katselusta ja ohjelmien valinnoista se alkoi. Jaoimme sairauskokemusta. Hänet siirrettiin seuraavana aamuna Meilahteen toimenpiteeseen. Vasta silloin potilastoverini sai kasvot.

Minut siirrettiin myöhemmin Päijät-Hämeen keskussairaalan sisätautiosastolle. Sain huonetoverikseni lähes 90-vuotiaan rouvan, jonka ääni oli tuttu sydänvalvontaosastolta. Hän tarvitsi hyvin paljon apua. Neuvoin vaan painamaan nappia ja pyytämään hoitajaa avukseen. Yöksi pyysin korvatulpat.

Seuraavana päivänä pääsin kotiin, mutta palasin samaiselle osastolle kolmen viikon kuluttua, kun takotsubo-oireet palasivat. Olin jo kerran välillä käynyt akuutissa, kun oireeni oman arvioni mukaan muistuttivat ensikäynnin oloa. Mutta ilmeisesti suurin osa oli paniikkia, joka nousi epämääräisestä pelosta: mitä tämä on ja miten minun käy? Takotsubo-epäilyn vuoksi minut vietiin sydänvalvontaosastolle ja siellä tehtiin ultraäänitutkimus ja otettiin verikokeet. Tällä kertaa sain käydä itse WC:ssä ja sain yksityishuoneen.

Sain jo ensimmäisellä osastokäynnilläni kuntoutusohjaajan nimen ja puhelinnumeron. Varasin häneltä ajan heti kotiuduttuani. Ennen hänen tapaamisestaan kävin vielä kerran sairaalassa. Sitten päätin, että en ihan helposti lähde Akuuttiin. Ambulanssi kutsuttiin viikkojen vieriessä kolme kertaa kotiin ja sain ensihoitoa: otettiin EKG, mitattiin verenpaine ja sormesta hapensaanti. Viimeisen ambulanssihoidon yhteydessä sain päättää, tarvitsenko lääkärin apua ja uskalsin jäädä kotiin.

Ensiavussa ja sairaalaosastoilla minua hoidettiin todella hyvin. Tunsin koko ajan olevani varmoissa käsissä ja oloni oli turvallinen. Enkä voi väittää, ettei minua olisi tutkittu. Koska verenpaineet pysyivät sitkeästi korkeina, tutkittiin myös vuorokausivirtsa. Tutkimus sulki pois harvinaisen lisämunuaisten sairauden nimeltään feokromosytooma.

Miksi juuri minä?

Luonteenlaatuni on tunnollinen, kärsivällinen, toiset ihmiset huomioon ottava, huolellinen, huolestuva, jännittäjäkin…  Toisaalta olen huumorintajuinen, ystävällinen, hauska, iloinen ja minulle on tärkeää liike – sekä ulkoinen että sisäinen. Olen myös melko sosiaalinen, mutta minun on aina tarvinnut saada myös yksinäisiä, hiljaisia hetkiä. Äidin vilkas karjalaisuus ja isän mietiskelevä pohjalaisuus ovat muovanneet minuun kaksi erilaista luonteenpiirrettä. Pitää päästä joka päivä lenkille, kävelemään tai sulana aikana pyöräilemään. Muuten tunnen oloni sairaaksi!

Myös ajatukset tarvitsevat liikettä. Kädentaidot tarjoavat sisäistä liikuntaa. Tutkin käsityökirjoja ja -lehtiä, joista saan innoitusta omiin luomuksiini. Ne ovat useimmiten neuleita, “omalaatuisia”, värikkäitä tekeleitä.

Samoin kuvien tekeminen on ollut minun juttuni aina, joskus enemmän, joskus vähemmän. Työhuoneeni – ja osittain myös muiden huoneiden – seinät ovat täynnä tauluja. Kun katson niitä, huomaan niiden aiheen olevan useimmiten luonto tai ihminen.

Haaveilin nuorena taiteiden opiskelusta, jopa Ateneumista. Opiskelin kuitenkin 70-luvulla työväenopistossa piirustusta ja maalausta. Harrastus jäi melko vähälle, kun perhe ja opiskelu sairaanhoitajaksi tulivat ajankohtaisiksi. Erikoistuin psykiatriaan ja sain uppoutua ihmisen mielen ihmeellisyyksiin.

Myöhemmin sain tilaisuuden yhdistää taiteen ja sairaanhoitajan työn, kun opiskelin Suomen Taideterapiayhdistyksen tuella taideterapeutiksi. Pidin taideryhmää ja annoin parille potilaalleni jakson yksilöllistä taideterapiaa.

Työ oli antoisaa, mutta toisaalta haasteellista. Jo se, että kuljin junalla Lahdesta töihin ensin Keravalle ja myöhemmin Tikkurilaan, oli rasittavaa. Stressaannuin lähellä istuvista ihmisistäkin, joista aika monet puhuivat puheluitaan kaiken aikaa. Ylipäätään ahtaus ja ihmispaljous tuntuivat rasittavilta. Neljä viimeistä vuotta tein työtä osa-aikaisesti. Minulle jäi aikaa loppuviikosta hoitaa sukulaisia ja neuloa rakkaita luomuksiani.

Nyt jälkeenpäin on tullut mieleeni paitsi huonot perintötekijäni – sydänsairauksia ajatellen, koska molemmilla vanhemmillani oli myöhemmällä iällä sydän- ja verisuonisairauksia, äitini jopa kuoli sydäninfarktiin – myös hormonitoiminta. Käytin estrogeeniä noin 14 vuoden ajan ja päätin, että eläkkeelle jäätyäni lopetan sen. Olin jo viimeisen puoli vuotta vähennetyllä hoidolla eli otin estrogeenitabletin joka toinen päivä.

Jos silloin olisin tiennyt, miten tuskalliset hikoilut ja sydämen reagointi olivat edessäni, olisin jatkanut estrogeenihoitoani vielä eteenpäin. Mutta jälkiviisaus ei auta. Tällä hetkellä luotan nykyiseen lääkitykseeni: verenpainelääkettä on lisätty myös iltalääkkeeksi ja mietoa beetasalpaajaa (Propral) käytän säännöllisesti kaksi kertaa päivässä. Sanotaan, että liikunta auttaa vaihdevuosioireiluun, mutta minun kohdallani on niin, että jos kovasti lenkkeilen tai pyöräilen, seuraavana yönä vasta hikoilenkin.

Toipuminen ja auttavat tekijät

Sydämen kipu on painavaa, pysyvää, jatkuvaa. Se ei mene pois kylkeä kääntämällä eikä hengitystä säätelemällä. Se tuntuu syvällä ja on pelottavaa.

Pelko nousee kivusta ja vaikka kipu on onnistuneesti hoidettu lääkkeellä, siitä jää jälki aivoihin. Kun on yksin, täytyy sydäntä vahtia koko ajan, ettei kipu pääse yllättämään. Järki sanoo, että kipua rinnassa voi tuntua muustakin syystä: asento on voinut olla huono ja lihas kipeytyy. Myös jännitystilassa lihakset voivat kipeytyä. Mutta silti mieleen hiipii pelko, entä jos…

Sairaalassa en ollut kolmella jaksollani kuin kolme päivää kerrallaan, mutta ne olivat opettavaisia ja tunteita herättäviä. Kodin rauhaa ja omaa vapautta muistaa arvostaa nykyään.

Tunteiden kirjoa on aika vaikea kuvata, mutta seuraavat tunteet pystyn nimeämään: pelko, toivottomuus, avuttomuus, häpeä, syyllisyys. Helpotus ja kiitollisuus tulivat hoidon jälkeen.

Avuttomuuden tunne liittyi siihen, että en voinut itse tehdä muuta kuin lähteä sairaalaan. Vointi oli huono, olin kipeä ja epävarma. Kipu ei ollut niin kuin olin kuvitellut sydäninfarktissa olevan. Mutta rinnassa oli jäytävä ja painava olo, eikä se mennyt ohi. Sitten helpotti, kun sain nitroa Dinit-nimisenä suihkeena kielelle. Annettiin minulle sairaalassa pariin otteeseen myös morfiinia.

Häpeän tunteen valtaan jouduin ensihoidon jälkeen, kun oli aikaa miettiä, mitä kaikkea oli tapahtunut. Kelasin vuosiani taaksepäin. Ja totesin, että arviointikykyni oli pettänyt. Olin läkähdyttänyt itseni kaikenlaisella tekemisellä, luovuudella ja toisten ihmisten huolien kantamisella ja heidän hoitamisellaan. Mieleeni palasi ohje, jota olin joillekin potilailleni toistanut. “Laita itsellesi ensin happinaamari, jos lentokoneessa paine laskee, ja sitten vasta auta toisia!”

Jouduin täysin riippuvaiseksi sairaalan henkilökunnan avusta. Saatuani apua ja vointini kohennuttua olin todella huojentunut ja kiitollinen, että on luotu järjestelmä, jossa jokainen järjestelmän jäsen tietää mitä tekee ja pystyy luomaan turvallisen olotilan. Siihen kaikkeen oli potilaana pakko alistua ja heittäytyä.

Syyllisyys liittyi häpeän tunteeseen. Vaaransin kaikella paljolla tekemisellä terveyteni ja aiheutin huolta perheelleni ja ennen kaikkea puolisolleni. Toisaalta lohduttauduin sillä, että jo kohtausta seuranneena päivänä virisi toivo, että on mahdollista parantua täysin, kun tehdyt kokeet osoittivat jo huomattavaa toipumista.

Ja tänä päivänä, suunnilleen puoli vuotta takotsubosta, voin todeta toipuneeni ennalleni. Pystyn liikkumaan lähes yhtä paljon kuin ennenkin, eikä sydämeni ole oireillut pariin kuukauteen. Otan lääkkeet ohjeen mukaan ja yritän elää terveellisesti ja stressaantumatta.

Rentoutuminen ja rennompi elämänasenne ovat tärkeitä. Saan apua joogamaisesta liikunnasta, venyttelyistä ja rentouttavan musiikin kuuntelusta. Lepohetkien hyödyntämisen olen yrittänyt ottaa elämäntavakseni. Olen huomannut, että aikaisemmin en oikein osannut “olla vaan”.

On onni asua Lahdessa, jossa on PHKS, Päijät-Hämeen Keskussairaala. Ensimmäisillä kerroilla pääsin nopeasti hoitoon kotikyydillä. Tuntui isolta kynnykseltä kutsua ambulanssi. Mutta nyt se ei ole pahalta tuntuva asia.

Perheen tuki on ollut voimaa antava tekijä. Kaikki perheen jäsenet ovat lapsenlapsia myöten auttaneet toipumisessa. Tärkein apu tuli sairaalan taholta. Jatkohoitoa sain kuntoutushoitajan vastaanotoilla puolen vuoden ajan. Ensin tapaamisia järjestettiin viikoittain, mutta kun toipumiseni lähti käyntiin, aikoja harvennettiin.

Oli tärkeää kuulla, että omat pelot ja arvelut voinnista olivat asiaan kuuluvia eikä mitään luuloja. Kuntoutusohjaajan kokemukset ja tieto toisten potilaiden kokemuksista auttoivat realisoimaan omaa oloa ja tunteita. Alkukäynneillä mittailtiin arvoja, esimerkiksi verenpainetta ja pulssia, ja käytiin rapputesteissä ja arvioitiin kehon reagointia. Ajan myötä mittaukset voitiin lopettaa.

Loppuvuodesta 2016 olin hyvin ahdistunut ja epätoivoinen. Sain lähetteen yleissairaalapsykiatrian poliklinikalle. Sain keskusteluaikoja sairaanhoitajan kanssa. Kolme keskustelua auttoivat.

Viimeisen kuntoutusohjaajan käynnin jälkeen tunsin käyneeni läpi tärkeän jakson toipumisessani ja sivuuttaneeni jotain ensiarvoisen merkityksellistä. Olin saanut takaisin luottamuksen “omiin siipiini”.

Uskonnollisen vakaumuksen merkitystä en voi sivuuttaa. Yksinäiset pelon hetket yöllä pimeässä, kun ei uskalla antaa silmiensä sulkeutua, vaikka kuinka väsyttää. Silloin laitan kädet ristiin ja rukoilen. Tapa on ollut minulla lapsuudenkodista lähtien.

Yön tunteina olen käynyt läpi oman perheen kaikkine rakkaineen, sukulaiset kaikkine ominaisuuksineen ja ystävät, joiden seurasta on monella tavalla saanut energiaa ja voimaa.

Elämä on rikasta ja ihanaa, kun sen oikein oivaltaa!

– Esliina –

Lue seuraavaksi

S
Sydänsairauksien tutkimukset
Lue artikkeli
S
Sydänsairauksien tutkimukset
Lue artikkeli
S
Sydänsairauksien tutkimukset
Lue artikkeli