Taina Kinnunen ja kosketuksen voima

– Kosketuksen puutteella saattaa olla yhteyttä kansansairauksiimme, kuten sydän- ja verisuonitauteihin ja masennukseen. Kosketuksen puute liittynee myös syömishäiriöihin sekä terveyttä vaarantavaan lihavuuteen. Ilman lääketieteellistä tutkimustakin ihmiset tietävät, että hyväilevä kosketus välittää hyväksyntää, kiintymystä, suojelua ja huolenpitoa. Tiedetään myös, että esimerkiksi suomenruotsalaisten parempi terveys verrattuna suomenkielisiin selittyy heidän tiiviimmällä yhteisöllisyydellään, kulttuuriantropologi Taina Kinnunen sanoo.

Hän toteaa itse tulevansa todennäköisesti maailman kosketuskammoisimmalta seudulta, Pohjois-Pohjanmaalta.

– Perheessäni ja suvussani ei halailla, hyvä jos puhutaan. Tavattaessa korkeintaan kätellään, oli juhla tai arki, vaikka kohtaamisesta olisi kymmeniä vuosia. Aikuisenakin olen halannut vanhempiani vain pari kertaa. Tämä on kotiseudullani aivan tavanomaista, ja koko Suomi tuntuu kuuluvan kosketusta vältteleviin kulttuureihin. Eron huomaa selvästi mennessään esimerkiksi arabimaihin, missä ihmiset syleilevät kadunkulmissa, miehet keskenään varsinkin. Ja jo Etelä-Euroopassa alkavat poskisuudelmat.

Kinnunen kertoo olevansa ”ihmisten ihmettelijä”. Hän on myös kirjoittanut kirjan Vahvat yksin, heikot sylityksin (Kirjapaja), jossa hän ruotii suomalaista kosketuskulttuuria.

Muutosta luvassa

Kinnunen kertoo havainnoivansa ihmisiä sellaisina kuin he ovat, mitkä ovat heidän näkökulmansa ja miten he elävät todellisuutta.

– Antropologina olen kiinnostunut siitä, miten ihminen muovautuu kulttuurisesti. Tällä hetkellä meillä Suomessa ihmiset tulevat yhä itsekeskeisimmiksi. Meitä kannustetaan itse ottamaan vastuu kaikesta ympärillämme olevasta. Toisaalta ilmenee myös yhteisöllisyyttä ja uudenlaista välittämistä. Näin ollen en näkisi tämänhetkistä olemistamme pelkästään synkkänä.

– Muistan kerran Oulussa katsoneeni kadulla, kun isä piti kaksivuotiasta tyttöä sylissään. Oli suloisen näköistä, kun hän nosteli lasta pussutellen ja hellien tätä. Mennessäni lähemmäksi huomasin, että kysymyksessä oli maahanmuuttaja. Mutta aivan yhtä hyvin siinä olisi voinut olla nuoremman polven suomalaismies. Edistystä on siis tapahtumassa, muttei tilanne ole silti vielä sellainen, että lapsia todella hellittäisiin. Koskettelu on hyvin pidättyväistä.

Olet kuvaillut perinteistä suomalaista ihannemiestä kovaluonteiseksi. Hän kaataa puita ja rakentaa hirsitaloja.

– Näinhän se on. Meikäläisessä kulttuurissa tämä on edelleen miehen malli. Totta kai kaikki lähtee kasvatuksesta, mutta mistä se alun perin tulee? Ainakin yksi syy lienee siinä, että maamme on aikoinaan saanut kärsiä erityisen rankasti kovasta köyhyydestä. Perinteinen maalaiselämä on ollut kovaa ja tylyä. Toisekseen sotavuodet olivat erityisen rankkoja, kun isät olivat viisikin vuotta rintamalla traumatisoituen siellä pahasti.

Mustaa pedagogiikkaa

Kinnunen nostaa esiin myös pitkään vaie­tun tekijän. Meillähän kasvatettiin lapsia systemaattisesti 1920-luvulta lähtien noudattamalla muun muassa arkkiatri Arvo Ylpön suosimaa, Saksasta lähtöisin olevaa niin sanottua mustaa pedagogiikkaa (Die Schwarze Pädagogik).

– Sen mukaan neuvoloissa suorastaan kiellettiin ottamasta lapsia syliin muuten kuin ruokinnan ja vaipanvaihdon yhteydessä. Ja toimenpiteiden tuli tapahtua täsmällisesti joka neljäs tunti.

Erään 1700-luvulla eläneen mustan pedagogiikan asiantuntijan ohjeiden mukaan jo alle vuoden ikäisestä lapsesta tuli kitkeä itsepäisyys ja ilkeys vakavilla nuhteilla ja vitsalla. Toisella ja kolmannella ikävuodella lapsi tuli saada täydellisen tottelevaiseksi vanhempia kohtaan. Ja kun lapsi oli kasvatettu tottelemaan, hän oli tottunut olemaan toimimatta oman tahtonsa mukaan ja alistui myös lakeihin ja sääntöihin.

– Tästä löytyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista vanhaa lastenhoitoaineistoa. Äidit muistelevat olleen tosi rankkaa, kun sanottiin, että vaikka lapsi kuinka itki ja huusi, tätä ei saanut ottaa syliin kuin määräajoin, muuten lapsi menisi ”pilalle”.

– Monet tutkijat ovat väittäneet, että musta pedagogiikka oli myös Adolf Hitlerin valtaannousun taustalla. Vallitseva lastenkasvatuskulttuuri edellytti, että lapsia kohdeltiin mahdollisimman tylysti – ei siis pelkästään vältetty fyysistä hoivaa, vaan suosittiin myös kovaa kuritusta.

En istunut äidin sylissä

Meilläkin sanottiin aikoinaan: joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.

– Tuon ajan suosituissa lastenhoito-oppaissa todettiin myös, että jos lasta on pakko koskea, parasta on vain kätellä. Korkeintaan nukkumaan mennessä painetaan suudelma otsalle, mutta tuon ajan suomalaisessa ympäristössä tämäkin olisi varmaan ollut liian suurta hellyyttä.

– Ylpön kunniaksi on sanottava, että hän on myöhemmin myöntänyt olleensa väärässä tässä asiassa. Silti käytäntö jatkui Suomessa paikka paikoin aina 1970-luvulle asti. Moni 1930- ja 1940-luvuilla syntynyt onkin muistellut lapsena kokemaansa tylyä kohtelua. Tiesin ennestään, että fyysinen kuritus oli ollut tuona aikana kovaa, mutten tiennyt sen olleen aivan niin karmeaa kuin muistelijat ovat kertoneet.

– Ollessani 17-vuotiaana kesällä vaihto-oppilaana saksalaisessa opettajaperheessä olin hämmentynyt, kun aamulla ensimmäisenä käteltiin kaikki ja illalla taas. Ja pitkin päivää saattoi olla samoja ihmisiä kättelemässä. Sanottiin päivää, näkemiin ja nähdään taas. Mielestäni se oli surkuhupaisaa, mutta kun palasin sieltä Pohjois-Pohjanmaalle, kättely tuntui kamalan läheiseltä, meillä kun ei ollut edes sitä.

– En muista koskaan istuneeni äitini sylissä. Isän sylissä sen sijaan muistan joskus olleeni, mutta onneksi minulla oli ihanat isovanhemmat. Valitettavasti mummo kuoli nuorena, minkä vuoksi isoisä oli paljolti mukana kuvioissa.

Kosketus hoitotyössä

Kinnunen väittää, että myös sairaaloissa voisi saada kosketuksen avulla hyviä tuloksia aikaan.

– On olemassa hoitotieteellistä näyttöä siitä, että kosketuksesta todellakin on hyötyä. Esimerkiksi Karoliinisessa instituutissa Tukholmassa Kerstin Uvnäs Moberg -niminen ruotsalaisprofessori on vuosikausia tutkinut kosketuksen vaikutuksia terveydelle. Hän on maailman johtavia oksitosiinitutkijoita. Oksitosiinihan tunnetaan niin sanottuna onnellisuushormonina.

– Tutkimuksen näytöt ovat kiistattomat. Esimerkiksi jos tarkastellaan vaikkapa laitoksissa olevia vanhuksia, jotka usein kärsivät yksinäisyydestä, Uvnäs Mobergin tutkimuksissa on havaittu, että laitostumiseen liittyvät oireet helpottuvat säännöllisellä, lyhyellä hierontahoidolla, 10–15 minuuttia muutaman kerran viikossa.

– Näin myös unettomuusongelmat lieventyvät, rauhattomuus vähenee, ruokahalu paranee ja onnellisuuden tunne lisääntyy, mikä on mielenkiintoista etenkin, kun kehitämme koko ajan uutta teknologiaa. Tämähän olisi lähes ilmaista. Jos joku rupeaa vähän hieromaan, sehän ei tee muuta kuin hyvää!

– Uvnäs Mobergin tutkimuksissa on tullut esiin, että oksitosiini laskee myös sydämen sykettä. Rohkeimmat jopa väittävät, että mikäli oksitosiinin tuotanto saataisiin kohdalleen, maassamme syötäisiin vähemmän myös kolesterolilääkkeitä. Uvnäs Moberg toteaa oksitosiinin olevan yhteydessä parasympaattiseen hermostoon, joka on kehon ”elvyttämisosasto”. Myös kosketus on yhteydessä parasympaattisen hermoston oksitosiinijärjestelmään sekä muihin mielihyvähormonijärjestelmiin.

Sylin korvikkeet

– Kosketuksen puolesta puhunut lääkäri Jukka Mäkelä on todennut, että ellei ihminen saa oksitosiinista turvallisuuden tunnetta ihmissuhteista, hän takertuu helposti pulloon tai huumeisiin. On myös esitetty, että naisilla anoreksia voisi olla eräs reagointitapa.

– Tämä on kiinnostava näkökulma, onhan meillä näitä yksilöllisiä ruumisprojekteja ja kuntoilua, ja terveysviranomaiset käskevät mitata koko ajan kaikkea.

Kinnusen mukaan länsimaisessa kulttuurissa tunnemme olevamme autonomisia yksilöllisiä ruumiita. Ihminen on kuitenkin enemmänkin tunneolento.

– Tämä pätee jopa rekrytoinneissa. Olen haastatellut useita rekrytointikonsultteja, jotka sanovat ihan suoraan toimivansa fiilispohjalla, ”perstuntumalla”. He tietävät heti ihmisen astuessa ovesta sisään, saako tämä työpaikan. Ensivaikutelma siis ratkaisee. Siihen kannattaa satsata. Ja avausrepliikki on tärkeä, miten fyysisesti suuntautuu toista kohti.

Kinnunen itse on kokeillut monia ammatteja. Hänen CV:ssään on niitä pitkä lista. On nuoriso-ohjaaja, pilapiirrosavustaja, kasinopelinhoitaja, keramiikkatyöntekijä, valokuvamalli, kassanhoitaja, portsari ja perushoitaja, muun muassa.

– Tässä voin vähän leveillä, etten ole halunnut laittaa sinne vain akateemisia titteleitä. Mielestäni elämässä on paljon muutakin mielenkiintoista kuin akateeminen ura – tai ehkä olen joka asiassa vain myöhään kypsynyt. Kasvu on vaatinut aikaa, enkä ole tiennyt lukion jälkeen, mitä haluan tehdä, mikä minusta tulee isona. Enkä tiennyt sitä kahden koulutuksenkaan jälkeen. Olen kauan hakenut itseäni. Yhteen aikaan kuvittelin, että minulla olisi kuvataiteellista lahjakkuutta. Olihan minulla päästötodistuksessa kaksi kymppiä, kuvaamataito ja maantiede.

Yksin pärjäämisestä

Suomalaiset ihanteet: yksin pärjääminen, välttelevyys ja torjunta ovat yhä kunniassa. Apua ei anneta, muttei pyydetäkään. Ja tulokset näkyvät surullisissa uutisissa.

– Varmaankin kasvatus on osaltani onnistunut yli odotusten tekemään minusta tyypillisen suomalaisen. Itse asiassa minusta on tullut kaikista paras yksinolija, vaikka siitä aika ajoin kärsinkin ja koen olevani herkkä.

– Jostakin syystä kodissani opetettiin miehisiä hyveitä, joiden mukaan hienoa on, kun pärjää yksin. Eikä mikään voisi olla hienompaa kuin mennä vaikkapa yksin mökille eikä tarvitsisi siellä ketään. Ei edes näkisi naapureita, eikä tervehtisi heitä, vaikka näkisikin. Eikä kävisi missään. Siellä vain istuisi pöpelikössä viikkotolkulla. Hyvin menee ja minähän pärjään! Jotenkin tähän liittyy ajatus, että näin on ikään kuin parempi ihminen, ei mikään turhan valittaja. Tässä on kyllä sellainen sävy, että se on hirveän ylevää.

– Kuitenkin haluan olla myös tarvitseva ja haavoittuva nainen. Minussa ovat nämä kaksi puolta. Arvostan erittäin paljon miestä, joka ritarillisesti tulee auttamaan minua. Ja arvostan ystävyyttä ja lojaaliutta.

Jos istuu lapsena sylissä, osaa aikuisenakin antaa ja vastaanottaa hellyyttä. Sekö tässä on punaisena lankana? Että ihminen on muutakin kuin pelkkä biologinen koneisto?

– Sehän juuri hämmästyttää, että kosketuksesta on puhuttu niin vähän. Tämä liittyy tietysti länsimaiseen perinteeseen. Ja tieteen perintöhän on paljolti länsimainen. Kulttuuriantropologia on kuitenkin sikäli mielenkiintoinen tieteenala, että kun alkaa vähän kaivella, löytyy kuvauksia siitä, miten eri kulttuureissa esimerkiksi parannetaan ihmisiä, miten asutaan ja ollaan yhdessä. Varsin pian ymmärtää, että tapa, mikä meistä on luonnollinen, ei välttämättä olekaan sitä.

Kinnunen on kiertänyt eri puolilla Suomea puhumassa kosketuskulttuurista, joka tuntuu yhä enemmän kiinnostavan kaikenikäisiä.

– Joensuusta on vain pitkä matka kaikkialle, mutta kun siellä on hyvä tutkimusporukka, kiinnostavia kollegoja, viihdyn hyvin paikkakunnalla, Taina Kinnunen sanoo.