Vapaaherratar: Vive la France
Vive la France (eläköön Ranska)! Näin olisi poikani pienenä kailottanut, jos olisi taitanut ranskaa. Hän nimittäin oli suuri Ranskan ihailija jo viisivuotiaana.
Mikä sai hänet hullaantumaan vieraaseen maahan? Ihailun alkujuuria hän ei itsekään muista. Ranska ei vielä ollut voittanut edes jalkapallon maailmanmestaruutta, jääkiekosta puhumattakaan.
Petri oli kaikissa peleissä ja kilpailuissa aina Ranskan kannattaja, jos Suomi ei ollut kisassa. Vastapainona äitini suosi englantilaisia, ja näin kotikatsomoon saatiin sopivasti jännitystä.
Jo varhain poika päätti, että heti ajokortin ja auton saatuaan hän huristelee Ranskaan. Autossa olisi paikka hyville kavereille, ja minullekin. Matkaan lähtijöiden joukko kasvoi kasvamistaan, niinpä henkilöauto ei riittänyt kulkuvälineeksi, vaan matka olisi taitettava linja-autolla.
Ranskan-matkalle pääsy oli suosionosoitus, jota ymmärsin arvostaa. Suosio oli kuitenkin häilyvää: jos poika suuttui, hän ilmoitti tiputtavansa minut pois kyydistä. Silloin tiesin hänen olevan Nasse-sedän lailla hyvin, hyvin vihainen. Onneksi pääsin aina takaisin suosioon ja matkaseurueeseen.
Petri sai tuntumaa Ranskaan ennen kuin omisti ajokortin ja auton, kun vierailimme 1974 Pariisissa hänen ollessa kymmenvuotias. Matka oli Eiffel-torneineen ja muine kokemuksineen ikimuistoinen. Minäkin näin aiemmalta käynniltä tutun kaupungin uusin silmin.
Insinööri Gustave Eiffelin suunnittelema torni rakennettiin juhlistamaan Pariisin maailmannäyttelyä 1889. Rumiluksena pidetty rakennelma ei ollut tarkoitettu pysyväksi, vaan se oli määrä purkaa viimeistään kahdenkymmenen vuoden kuluttua valmistumisesta. Mutta siellä se yhä komeilee Ranskan suosituimpana nähtävyytenä. Kaikkien pariisilaisten hyväksyntää se ei tosin ole saavuttanut vieläkään. Eiffelin kerrotaan olleen uhattuna 1944, kun Hitler määräsi Pariisin torneineen tuhottavaksi, mutta sotilaskuvernööri Dietrich von Choltitz ei noudattanut käskyä. Kaupunki vapautui saman vuoden elokuussa liki ehjänä.
Metro oli aivan uutta ja ihmeellistä. Helsingin maanalainen oli silloin vasta suunnitteilla.
Pariisin metro valmistui parahiksi vuoden 1900 maailmannäyttelyyn. Päivittäin metrossa kulkee tuplasti Suomen asukasmäärä ihmisiä eli kymmenisen miljoonaa. Metro ei ollut Petrille pelkästään kulkuväline paikasta toiseen, vaan kiehtova seikkailu. Hyvillä hoksottimillaan hän oppi pian liikkumaan metron sokkeloissa ja johdattamaan meitä muitakin.
Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 Suomi esittäytyi henkisesti itsenäisenä valtiona ja sai myönteistä huomiota osakseen. Ranska palkitsi Suomen suuriruhtinaskunnan paviljongin merkittävillä palkinnoilla – venäläisten vastusteluista huolimatta.
Maailman tunnetuin muotokuva Mona Lisa oli nähtävä, vaikka kymmenvuotias poika ei ollut taiteesta ylen innostunut. Leonardo da Vincin 1500-luvun alussa maalaama Mona Lisa hymyili meille yhtä arvoituksellisesti kuin miljoonille muille vuosittaisille ihailijoilleen. Vahingonteot ja varkaudet ovat lisänneet maalauksen mainetta. Vuonna 1911 teoksen kähveltänyt italialainen Vicenzo Peruggia ilmoitti kiinni jäätyään, että hän halusi palauttaa Mona Lisan sen alkuperäiseen kotimaahan Italiaan. Mies piti tekoaan isänmaallisena velvollisuutena. Taulun jännittävät vaiheet saivat pojankin kiinnostumaan Mona Lisasta.
Entä automatka Ranskaan? Sekin toteutui aikanaan. Petrin kaverit hämmästelivät äidin ja pojan matkaa: ”Mitä? Mutsis kanssa automatkalle! Teillä on varmaan tosi hyvät välit.”