Siirry sisältöön

Aira Samulin viettää vuoden mittaiset synttärit

Suomen itsenäisyyden juhlavuoteen 2017 osuu myös koko kansan rakastaman Aira Samulinin merkkipäivä. Aira täyttää helmikuussa 90 vuotta ja aikoo juhlia koko vuoden.

Timo Elo, Kimmo Brandt
Julkaistu 12.1.2017
Päivitetty 28.5.2018
– Liikunta, tanssi ja terveet elämäntavat edistävät myös sydänterveyttä, Aira Samulin sanoo.

Aira Samulin sanoo viettävänsä 90-vuotismerkkipäiväänsä, 27.2.2017, juhlan merkeissä vuoden jokaisena viikonpäivänä. 

– Näin olen päättänyt. Tänäkin aamuna soitettiin Salosta, josta on alkuvuodesta tulossa ryhmä tapaamaan minua. Miten ihmeessä voisin juhlia vain yhtenä päivänä, en mitenkään! Minullahan on ympäri maata paljon tuttuja, jotka haluavat juhlia, Aira Samulin sanoo.

Olemme hänen kaupunkikodissaan Helsingin Bulevardilla, jossa toimii myös Airan Tarinasalonki. Täällä vierailee talvisaikaan erikokoisia ryhmiä. Kesällä suunnataan Lohjalle, rajakarjalaiseen tyyliin rakennettuun Hyrsylän mutkaan, jossa käy vuosittain yli 5 000 vierasta.

– Kaikkiaan 34 vuoden aikana Hyrsylän mutkassa on ollut yli 150 000 kävijää, joille olen kertonut ja tarinoinut ilolla ja hyvällä mielellä.

Talo on saanut nimensä rajan taakse jääneen lapsuuden kotipaikan mukaan.

Tarinasalongissa Aira keskustelee vieraidensa kanssa ja tarjoaa ruusukupeista pullakahvit.

– Jokin aika sitten täällä kävivät eläkkeellä olevat kätilöt ja sitä ennen martat. Tällaisia porukoita tulee ympäri Suomea Helsinkiin teatteriin ja oopperaan – sekä Tarinasalonkiin.

– Yleensä juttu lähtee liikkeelle ihan itsestään. Esimerkiksi nämä eläkkeellä olevat kätilöt olivat aivan ihania. Heissä oli yhteisenä piirteenä lempeys, mutta he eivät kuitenkaan olleet mitään lälläreitä. Heillä on ote, joka pitää. He ovat vahvoja käsistään.

Asun yksin

Aira kertoo tarvitsevansa tilaa ajatuksilleen. Ja yllätys, yllätys, Airan lempinimi oli nuorena Mökö.

– Olen aina ollut ajattelija. Enhän minä jatkuvasti naura ja heilu, vain silloin kun esiinnyn tai haastatellaan. Muuten haluan olla omissa oloissani. Tykkään asua yksin, hän sanoo.

Pitääkö paikkansa, että olet tuonut aerobicin Suomeen?

– Toin sen USA:sta vuonna 1980. Se tunnettiin silloin nimellä aerobics eli aerobic dance. Sitä harrastettiin tanssikouluissa. Sittemmin se siirtyi liikuntakeskuksiin ja muuttui enemmän urheilullisemmaksi. Mutta tanssina se alkoi, Aira kertoo.

Aira osaa myös hätkähdyttää. Hän ylistää tarkkaa näköään ja käyttää silmälaseja – ilman linssejä!

– Minusta silmälasit ovat iloinen asia. Minulla on myös erivärisiä pokia. Aivan samoin suosin hattuja. Toivon, että naiset rupeaisivat entistä enemmän käyttämään niitä.

Aira on ollut mukana myös politiikassa, ensin keskustapuolueen ja sittemmin kokoomuksen riveissä.

– Politiikkaan minut houkutteli Johannes Virolainen. Se on hänen syytään. Olen edelleen Helsingin kaupungin psykiatrisen lautakunnan jäsen.

– Nyt alkavana Suomi 100 -juhlavuonna on hyvä palauttaa mieliin myös vanhoja asioita, vaikka yleensä on totuttu tähyämään tulevaisuuteen. Sota-ajan tapahtumat ovat itse koettuja. Muistan, miten ihanaa oli, kun sodan jälkeen ensi kertaa saattoi matkustaa Tukholmaan. Sota-aikanahan meiltä ei päässyt minnekään. Vallitsi maastapoistumiskielto ja rajat olivat kiinni. Nuorena minusta tuntui, että koko maailma loppui valtakuntamme rajoihin.

– Usein muistelen myös aikoja ennen sotia, jolloin esimerkiksi Viipuri oli kansainvälinen kaupunki. Se oli kulttuurin, taiteen ja viihteen keskus. Viipurissa puhuttiin seitsemää kieltäkin, Aira sanoo.

Antaa palaa!

Aira tunnustaa ruvenneensa vasta kahdeksankymppisenä ”ryyppäämään”.

– Aikaisemmin olin ollut ihan raitis enkä polttanut tupakkaakaan. Mielestäni vanhuksilta ei tulisi kieltää pieniä iloja. Jos he haluavat lasin viiniä, antaa palaa! Illanistujaisissa otan mielelläni konjakin.

Moni ajattelee, mikä sopii ja mikä ei.

– Niin, tai muut ajattelevat meidän puolestamme. Nythän on niin, että vanhana kaikki sopii. Ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä. Enää ei työpaikankaan vuoksi tarvitse olla määrätynlainen, nyt voi lentää vapaasti.

– Ikävä kyllä usein ajatellaan, että ihmisen pitäisi aina vain tulla hurskaammaksi, mitä vanhemmaksi hän käy. Moni myös säästää arkkurahoja ja muuta sellaista. No, säästäkööt arkkurahansa, mutta käyttäkööt muut itse!

– Ihanimpia ovat lapset, pienet vauvat ja nuoret. He ovat avoimia. Ja nuorilla on uusia ajatuksia, jotka kulkevat aikaansa edellä. Sitten tulevat vanhukset, jotka ovat kuin hiottuja timantteja. Mutta keitä ovat nämä kaikkein tylsimmät tyypit? No, he muodostavat porukan, joka koostuu omahyväisistä, keskinkertaisista keski-ikäisistä. Keski-ikä ei sinänsä ole paha asia, mutta keskinkertaisuus on. Mieti, miten vaikeaa on keskustella näiden omahyväisten, keskinkertaisten keski-ikäisten kanssa. He kun luulevat tietävänsä kaiken.

Aira on myös kiertänyt yhdessä psykologi Pirkko Lahden kanssa vanhainkodeissa jakamassa ”ilosanomaa”.

– Tapanamme on ollut viedä mukanamme iloa ja hyvää mieltä. Olemme panneet vanhukset laulamaan ja tanssimaan vaikka pyörätuolissa. Olemme myös saaneet heidät hulluttelemaan. Presidentti Tarja Halonen onkin kutsunut meitä ”vanhusten villitsijöiksi”.

– Hyvä olo on kiinni ihmisen omasta ajatusmaailmasta, siitä miten hän suhtautuu elämään ja mikä on hänen elämänasenteensa. Katkeruus, viha ja kateellisuus ovat myrkkyä koko elimistölle – etenkin sydämelle, Aira sanoo.

Kuvaussihteerinä Liisankadulla

Airan nuoruusmuistoihin lukeutuvat myös pätkätyöt, joita hän teki ahkerasti muun muassa Suomen Filmiteollisuus Oy:ssä kuvaussihteerinä.

– Olen tehnyt elämäni aikana kaikenlaista työtä, mistä vain olen saanut rahaa. Myös SF:n Liisankadun hallit tulivat tutuiksi. Siellä valmistui tuohon aikaan parikymmentä elokuvaa vuodessa. Varsinainen mylläkkä oli, kun kolme elokuvaa oli työn alla yhtä aikaa. Muistan työntekijät kampaajista ja meikkaajista lähtien sekä valomiehet, jotka olivat ylhäällä ”orrella” kääntelemässä ja suuntaamassa lamppuja.

– Kuvaussihteeriaikanani olin monen elokuvan teossa mukana. Mieleen muistuu esimerkiksi Orvo Saarikiven ohjaama ”Särkelä itte”, jonka pääosissa olivat Uuno Laakso ja Aku Korhonen. Vuonna 1948 valmistunut ”Laitakaupungin laulu” on myös hyvä mainita. Päärooleissa olivat Ansa Ikonen ja Tauno Palo. Myös tyttäreni Pirjo esiintyi puolivuotiaana Laitakaupungin laulussa. Kirjassani on kuvakin siitä, kun hän elokuvan loppukohtauksessa istuu hymyillen Ansa Ikosen sylissä. Muistan myös Ella Erosen sekä Eeva-Kaarina Volasen.

– Maankuulu Ella Eronen oli tuohon aikaan 47-vuotias ja minä parikymppinen. Kaikki olivat varpaillaan Ella Erosen edessä. Minäkin melkein niiasin puhutellessani häntä. Ella Eronen määräsi kaiken. Kun häntä houkuteltiin Laitakaupungin lauluun, hän muun muassa saneli, millainen kampaus hänellä piti elokuvassa olla. Ella Erosen vaatimusten mukaan myös kameran objektiiviin tuli laittaa öljyä, jotta hänen ihonsa näyttäisi hehkeämmältä.

– Yhdessä vaiheessa huomasin hänen kiinnostuneen minusta. Myöhemmin, jo viisikymppisenä, tehtyäni koreografian Svenska Teaterniin Håkan Pörtforsin ohjauksessa, näin Ella Erosen katsomossa. Ja kun tein Kaivohuoneelle ravintolashown, jossa myös esiinnyin, hän tuli luokseni ja sanoi ajatelleensa minussa olevan jotakin samanlaista kuin itsessään. Hän kävi usein katsomassa myös muotinäytöksiäni.

– Ella Eronen oli legenda jo eläessään. Hänhän esitti vielä seitsemänkymppisenä nuorta morsianta pylvässängyssä täysille katsomoille Kansallisteatterissa. Ja kahdeksankymppisenä hän otti 10 vuoden asuntolainan. Minäkin tein samalla tavalla. Otin lainan ja rakensin Hyrsylän mutkaan itselleni vanhuudenkodin. Se on nyt matkailunähtävyys.

– Tällaisia muistoja minulle jäi Suomen Filmiteollisuuden ajoilta. Ja Ella Eronen kulkee elämässäni pilkahtaen aina välillä esiin. En ole koskaan tästä puhunut, ettei se vain tuntuisi leuhkimiselta. Kyllähän äitikin, joka oli kotirouva, olisi halunnut olla näyttelijä ja tanssija. Minä en uskaltanut koskaan sellaista edes ajatella. Äiti olisi halunnut muuttaa Viipuriinkin, mutta isän työ piti perheen paikallaan. Isä oli rajavartiolaitoksen palveluksessa, Aira kertoo.

Koko kansa tanssimaan!

– Mutta minäpä olen saanut Suomen kansan tanssimaan, siis koko kansan ikään ja sukupuoleen katsomatta. Discotanssi synnytti 1960-luvulla melkoisen villityksen. Siitä ei vain puhuttu kovinkaan paljon. Pikemminkin oltiin sitä mieltä, että Aira tuhoaa Suomen tanssikulttuurin. Vielä 1980-luvulla oppilaitteni voittaessa muun muassa showtanssin maailmanmestaruusmitaleja – kaikkiaan kolmekymmentä – sitäkään ei juuri noteerattu.

Miten jaksat tehdä jatkuvasti työtä täysillä kierroksilla?

– Täytyy vain asennoitua oikealla tavalla, täytyy osata olla. ”Olla” on tärkeä sana. On arvokasta olla yksin ja ajatella. Minähän olen kotona asumisen puolestapuhuja ja kerron sen olevan ihanaa. Olen elänyt tällä tavoin 15 vuotta, enkä muuta haluaisi. Minulla on täällä kotona muun perheen toivomuksesta turvallisuusteknologiaa, kun he kuitenkin ovat huolissaan. Jos minulle täällä sattuu jotakin, hälytys menee pilvipalvelun välityksellä omaisille. Oven suussa on pieni keskusyksikkö, joka seuraa minua. Kun tulen esimerkiksi makuuhuoneesta, se noteeraa mihin menen. Ja jos en tule vessasta ulos, se hälyttää. Kun pojantyttäreni Kiti oli vuoden alussa Meksikossa, hän soitti minulle ja sanoi nähneensä minun jo nousseen sängystä, joten hän uskalsi soittaa.

Olet asunut 15 vuotta yksin, mihin Ekku Peltomäki jäi?

– Hän on Hyrsylän mutkassa, jossa hänellä on talo.

Olit Ekun kanssa naimisissa, ja olette edelleen keskenänne hyvissä väleissä. Monet tappelevat erottuaan.

– No, siinähän se vika juuri onkin. Mekin olimme yhdessä 30 vuotta, joten onhan siinä nyt jotakin hyvääkin ollut varmaan. Ja kun Hyrsylän mutkassa on jokin juhlatapahtuma, siellä ovat mukana kaikkien nykyiset ja entiset. Ja Ekku on aina perheen pöydässä. Meitä on siellä neljä sukupolvea.

Muotia ja urheilua

Airan mieluisiin muistoihin lukeutuvat myös vuoden 1954 voittoisat mannekiinikuningatarkilpailut.

– Olin ollut jonkin aikaa muotialalla ja jouduin usein esittelemään asusteita, joten ajattelin mennä mannekiinikouluun, jotta osaisin tehdä kaiken teknisesti oikein. Mannekiinikoulu myös järjesti siihen aikaan harvinaisia mannekiinikuningatarkilpailuja. Olin 26-vuotias osallistuessani niihin ja minulla oli kuusivuotias tytär. Muut kilpailijat olivat paljon nuorempia. Menin mukaan, kun houkuteltiin ja oli ateljee, joka halusi pukea minut. Voitin ravintola Adlonissa järjestetyt kilpailut.

Olet myös elänyt urheilupiireissä. Setäsi Sten Suvio oli olympiavoittaja.

– Stepa oli Viktor-isäni veli. Kun isä kaatui joukkueenjohtajana jatkosodan alussa 1941, muutimme äidin kanssa Helsinkiin ja aloimme olla paljon Stepan kanssa, koska hänellä ei ollut omia lapsia.

– Stepa voitti olympiakultaa Berliinissä 1936. Finaalivastustaja oli Saksan vahva ennakkosuosikki Michael Murach. Itse Adolf Hitler oli katsomossa. Hitler oli halunnut järjestää näyttävät olympialaiset ja osoittaa, miten vahva Saksan kansa on. Ja nyrkkeily oli hänen lempilajinsa. Myöhemmin Stepa kertoi Deutschland-hallin olleen kuin kiehuva papupata. Siellä oli huudettu Heil Hitleriä ja Murachia, kun taas suomalainen Sten Suvio oli saanut olla kaikessa rauhassa yksin kehän nurkassa. Mutta kun hän sitten toisessa erässä osui hyvin Murachiin, joka kävi kanveesilla, tämän itsetunto petti. Ja Hitler poistui kesken ottelun. Tätä Stepa naureskeli koko ikänsä. Hitler jakoi kuitenkin myöhemmin mitalit kaulaan.

Kohtuus kaikessa

”Jalkoja pitää ojentaa vain niin pitkälle kuin peittoa piisaa.”

– Tämän oivallisen ajatuksen olen perinyt Hilma-tädiltäni. Sen mukaan ei koskaan saa mennä liian pitkälle. Pitää kulkea etunojassa, muttei niin, että menee rähmälleen. Äläkä ota liikaa velkaa!

– Ilo-teemaa olen kantanut aina mukanani. Kun suunnittelin muotia, totesin pukeutumisen olevan iloinen asia. Sama koskee tanssia, joka myös on aivolääkettä. Huomasin sen jo 1960-luvulla, kun tyttäreni sairauden kanssa oli tosi kovat paikat eikä mikään tuntunut auttavan. Kun koko ajan mieltä painoivat Pirjon asiat, tanssi antoi lomaa ajatuksille. Näin syntyi myös oma muotitanssikoulu Rytmikkäät mannekiinit. Tärkeää on rytmi ja liike. Ei tarvita vaikeita askelkuvioita. Habitaren messuille suunnittelin tanssivan kiikkustuolinkin, jossa voi istuessaan tanssia käsien ja yläkropan avulla, mikäli jalat eivät enää kanna, Aira Samulin kertoo.

Lue seuraavaksi

Haku

Löytyi 0 tulokset