Heljä Liukko-Sundström innostuu sanoista

Suomen kielen opettaja Esko Ervasti oli se, joka kannusti nuorta Heljä Liukkoa kirjoittamaan. Eilisenvaaran yhteiskoulussa Heljän kynästä syntyi tarina esimerkiksi puuvanhuksen elämästä.

– Suomen kieli on minulle aina ollut mielettömän tärkeä, Heljä Liukko-Sundström kertoo. – Olen aina ollut kiinnostunut sanoista.

Heljä oppi lukemaan jo hyvissä ajoin ennen koulua. Kodin kirjahyllystä lapset kuulemma lukivat kaiken. Myös Hitlerin Taisteluni, jonka lapset tarpeen tullen heittivät sängyn alle piiloon. Ensimmäisinä kouluvuosina Aleksis Kiven Seitsemän veljestä nousi Heljän suosikiksi. Kirjan kieli, veljesten elämä ja Kiven kuvaama luonto kiehtoivat Heljää.

– Koko perheemme luki ja keskusteli kirjoista. Kuten äitini aikoinaan sanoi, hän opettajana näki meistä lapsista jo pienenä, että olimme kaikki taiteellisesti lahjakkaita. Me kaikki kolme tyttöä pyrimme ja pääsimme Ateneumiin. Minulla ehkä eniten oli kuvataiteen lisäksi voimakas kiinnostus kieleen ja sen yhdistäminen kuviin.

Pitkäaikainen haave toteutuu

Näyttelymatkat ja kiinnostus kulttuuriin ovat kuljettaneet Heljää ympäri maailmaa. Meksikoon hän matkusti 1970-luvulla. Palatessaan matkalta Arabian ateljeen pöydällä odotti lappu. Kuten lapussa kehotettiin, Heljä otti yhteyttä Otavan kustantamoon. Lapussa kustannusjohtaja Paavo Haavikko kertoo, että Otava haluaa kustantaa Heljän lastensatukirjan.

Vuonna 1977 Heljän toive toteutui, kun hänen ensimmäinen kirjansa julkaistiin. Heljän lempeitä satuja -kirjasta tuli menestys ja se sai Rudolf Koivu -säätiön kunniakirjan.

– Voi, ensimmäisen kirjani julkistaminen oli suurta juhlaa! Olin saavuttanut päämääräni. Tiesin tekeväni keramiikkataiteilijana jotain uutta ja merkittävää yhdistämällä kirjoittamisen ja keraamiset kuvat. Otavan Paavo Haavikon innostuksen ja ihailun muistan aina. Yhtä riemua se oli, Heljä kertoo.

Tarinassa jäniksenpojasta, jolla on heikot takajalat, Heljä eläytyi poikkeavien maailmaan. Kirjan kuvituksen alkuperäislaatoista ja niistä kehitetty savikirja päätyivät näyttelyyn. Savikirja koostui kahdeksasta erillisestä korkokuvalaatasta, joissa teksti oli pistekirjoitusta.

– Jäniksenpoika-kirja sai valtavasti huomiota myös ulkomailla. Ja näyttelyn kanssa pyörin ympäri maailmaa. Se alkoi Bristolista Englannista ja kiersi myös Amerikkaa ja Japania. Minä sen mukana, Heljä muistelee.

Lasten juhlaviikoilla vuonna 1981 pidetyn näyttelyn Heljä muistaa erityisesti.

– Koskettavin tapahtuma oli Galleria Brondassa, jossa näin, miten sokea isä luki pistekirjoitustekstiä näkevälle tyttärelleen. Tarinoita on niin monia, joissa kohtasin ihmisiä herkimmillään. Ne lämmittävät vieläkin sieluani.

Sanat vaikuttavat

Syksyllä 1998 Heljä työsti veistoksia Arabian edesmenneistä taiteilijoista ja työntekijöistä.

– Kuvasin esimerkiksi Arabian tehtailla työskennelleen hissinkuljettaja Ooppera-Ailin Taivaankeinu-teoksessa. Hän oli ulkoisesti ruma kuin noita-akka, mutta voi kun hän puhui tai lausui jotain, sieltä tuli uskomattoman kaunista kieltä. Olin aivan lumoutunut, Heljä kuvailee innostuksensa lähteitä.
– Tiesin, että hänellä oli paljon vaikeuksia arkielämässään. Hän sai selvästi voimaa kauniista kielestänsä. Jos kieli on kaunis, silloin se kertoo ihmisen sielun kestävyydestä ja kauneudesta.

Innostusta työskentelyynsä Heljä sai myös Aale Tynnin runosta, joka kertoo monista mahdollisuuksista mutta myös vaikeista asioista.

Heljä myöntää, että häneen vaikuttavat sanat, kuvat, kaikki.
– Kuuntelen ja katselen. Olen sanojen ja sanontojen metsästäjä. Minulle voi myös antaa sanoja lahjaksi! Antajan ei tarvitse olla runoilija. Kielellisesti lahjakas ihminen on minulle keidas, koska runot asuvat hänessä. Kaikki kuvaamani ihmiset, taiteilijat ja Arabian työntekijät olivat oman elämänsä runoilijoita.

Marjo Tiirikka kirjoitti Heljästä kirjan, jossa taiteilijan elämäntarinaan nivoutuu Arabian tehtaan pitkä ja kiehtova historia.

Marjo Tiirikka: Arabian Heljä, Art House 2018.

Lue lisää kulttuuriaiheisia juttuja.