Joni Skiftesvikin kirja sai alkunsa teho-osastolla

Oululaisessa olohuoneessa on läsnä rauha, levollisuus ja tasapaino. Iso ikkuna antaa luontoon, ja läheisen meren kohinan voi aistia.

Näin ei aina ole ollut. Vaikka elämä on tuonut upeita tapahtumia ja kokemuksia, on ollut myös hetkiä ja ajanjaksoja, joita ei olisi halunnut. Kun elämä on kouraissut oikein kovalla kädellä, mielessä on kuitenkin pysynyt äidin neuvo lapsuuden ajoilta ”periksi ei anneta”.

Monet eletyn elämän tapahtumat, ihmiset ja paikat vilahtelevat Joni Skiftesvikin novelleissa ja romaaneissa – mutta vain fiktiivisessä muodossa. Elokuussa 2014 ilmestyi Valkoinen Toyota vei vaimoni -elämäkertaromaani. Siinä kirjailijan tosielämän tapahtumat saavat laajemman kehyksen, kirjan alaotsikkona onkin ”Elämänkuvia”.

Se kirja halusi – kirjailijan sanoin – väkisin maailmaan. Sen tulolle ei voinut mitään. Eikä kirjailija toki halunnutkaan laittaa estettä sen tielle.

Valkoinen Toyota vei vaimoni sai alkunsa Joni Skiftesvikin maatessa Oulun yliopistollisen sairaalan teho-osastolla. Puoliso Hilkka oli samaan aikaan Helsingissä Meilahden sairaalan teholla, eikä kummankaan selviytymisestä ollut varmuutta.

Kriisien kesä

Heinäkuisena iltapäivänä 2011 puhelin soi ja Meilahden sydämensiirtokoordinaattori soitti, että yli puolitoista vuotta odotettu hetki oli nyt koittanut. Sydämensiirtojonossa olleelle Hilkka-vaimolle oli löytynyt viimein sopiva sydän.

– Hilkan kassi oli ollut jo pitkään pakattuna, lisäsimme siihen vielä jotain. Saatoin sitten Hilkan valkoiseen Toyota-taksiin. Tyttäremme Saga lähti mukaan, Helga oli jo Helsingissä. Minusta ei ollut lähtijäksi, minulla otti rinnasta. Ihmettelin sitä, koska olin ollut keväällä OYSissa pallolaajennuksessa ja kardiologi oli sanonut sydämen suonien olevan auki ja sepelvaltimoon ujutetut titaaniputket varmistivat veren virtaamisen. Röngenkuvasta olin operaation aikana itsekin nähnyt, kuinka veri tulvahti iloisesti suoniin katetrin työntyessä valtimoihin ja ahtautumien avautuessa.

Ensimmäinen pallolaajennus Jonille oli tehty 1994, seuraava 2004 ja vuonna 2011 tehtiin sitten kaksi pallolaajennusta.

– Menin Hilkan lähdettyä makuuhuoneeseen, makasin selälläni, painelin rintaa ja vatsanseutua. Kipu oli erilainen kuin ennen pallolaajennusta. Se oli nyt alempana, lähellä napaa. Mikä ihme minua sydänlääkärien terveeksi tekemää miestä vaivaa, mietin. Mieleen tulivat tekemättömät työt ja lapset. Ei elämä vielä saa loppua, yritin todistella itselleni. Kuuluihan pohjoisen ihmisen tapoihin, että jokainen tekee hommansa kunnialla loppuun ennen kuin vaihtaa kinkeripiiriä. Mutta kipu koveni. Vatsassa oli piste, josta tuska levittäytyi kuin etenevä aalto. Perässä tuli toinen aalto, suurempi ja kipeämpi. Vapisutti.

Soitto yksykskahteen toi ambulanssin ja tieto hoitoketjusssa olosta antoi turvallisuudentunnetta. Mieleen palasi Hilkka.

– Olin aina ajatellut, ettei ollut kauniimpaa asiaa kuin ihmisen syntymä. Nyt ajattelin, että sekin on kaunis asia, kun uusi sydän lyö pian ensimmäisiä kertoja vaimoni rinnassa työntäen verta ja elämää suoniin. Halusin nähdä Hilkan uuden elämän, parantua omasta vaivastani ja elää yhdessä hänen kanssaan hänen uutta elämäänsä.

Epätietoisuus pahinta

Jonin verenpaine oli korkealla ja sitä pyrittiin sairaalan päivystyksessä lääkityksellä laskemaan. Koko ajan mielessä oli Hilkka, joka taisteli elämästään Meilahdessa.

– Olin puhelinyhteydessä Meilahden hoitajiin ja lääkäriin. Hilkan leikkaus sujui normaalisti ja se helpotti, mutta omat kipuni jatkuivat itsepintaisesti. Olin tehnyt ambulanssimatkoja viime viikkojen aikana useita sairaalaan ja minut oli passitettu tarkkailujakson jälkeen aina kotiin. Olin vaivani takia yhtä aikaa turhautunut ja huolestunut. Poikani Kai tuli päivystykseen ja sanoi lääkärille, ettei vie isää kotiin ennen kuin sairaudesta viimein on saatu selvyys. Tutkimukset jatkuivat. Aorttani kuvattiin ja suonen seinämässä havaittiin repeämä, se oli aortan dissekaatio. Veri virtasi valtasuonen irronneen sisäpinnan ja suonen seuraavan kerroksen välissä ja aiheutti kipua.

– Kirurgi ilmoitti repeämän yltävän munuaisvaltimoihin saakka, eikä sitä leikattaisi, koska leikkaus olisi hyvin haasteellinen. Mahdollisesti minulle tehdyn pallolaajennuksen yhteydessä katetri oli vahingoittanut aorttaani. Oli tärkeää saada verenpaine laskemaan lääkityksellä nopeasti ja pysyvästi.

Meilahdesta kuului huolestuttavia uutisia. Hilkka oli joutunut hengityskoneeseen. Hänellä oli ilmennyt varsinaisen sydämensiirtoleikkauksen jälkeen muita komplikaatioita, eivätkä munuaisetkaan toimineet kunnolla. Hän joutui uuteen leikkaukseen.

– Makasin teho-osastolla, tuijotin kattoon ja ajattelin, että olemme nyt niin kovan paikan edessä, ettemme voi muuta kuin pitää käsiä ristissä ja luottaa siihen, että lääkärit osaavat hommansa.

Elämä kulkee kuvina

Sairaalassa maatessaan Joni sanoi hätkähtäen huomanneensa, että eletty elämä kulki kuvina silmien edessä.

– Olin aina kuvitellut, että on vain sanonta, että kun ihminen on kovan paikan edessä, niin eletyn elämän kuvat alkavat lipua kuin elokuvana silmien edessä. Mutta niin se vain on, että ajatukset ja kuvat alkoivat kulkea. Aloin tehdä muistiinpanoja. En ajatellut silloin, että niistä syntyisi vielä kirja.

Ensimmäiset kuvat liittyivät Jonin syntymään sellaisina kuin Eira-täti oli niistä Jonin äidin hautajaisissa syksyllä 2003 kertonut.

– Kotikyläni Martinniemen koppava kätilö ei lähtenyt auttamaan äitiäni synnytyksessä ennen kuin poliisi uhkasi häntä raastuvalla.

– Miksi kätilö ei halunnut auttaa minua maailmaan? Olinko niin vähäinen, merimiehelle tehty, avioton köyhän perheen poika, joka pienessä töllissä olin tulossa maailmaan, ettei minusta ollut väliä. Se riipaisi.

Kuvina kulkivat lapsuusmuistot niukoista ajoista, oli vähän rahaa, mutta huolenpitoa ja elämänviisautta riitti. Äiti oli perheenpää, vaikeuksien vahvaksi kasvattama nainen. Kasvuympäristönä Perämeren satamakylä ihmisineen ja tarinoineen oli värikäs. Herkimpinä kuvina sairaalasängyssä maanneen miehen mielessä olivat onnelliset hetket vaimon kanssa ja kaikista upeimpia muistoja neljän lapsen syntymät. Ja sitten tuli muistoista se pahin, oman lapsen kuolema.

– Kymmenvuotias poikani Kim hukkui elokuussa 1985 lähdettyään kaverinsa kanssa omin päin meriseikkailulle löytämällään kanoottimuotilla. Kimin kuolema oli niin kauhistuttava tapahtuma, että ihmettelen, miten siitä selvisimme. Oli opittava elämään surun kanssa, eikä se ollut helppoa. Muistan Kimiä joka päivä, joka hetki.

Kim elää nyt Jonin kirjassa Valkoinen Toyota vei vaimoni. Onnettomuudesta oli rankka kirjoittaa, vaikka aikaa on jo kulunut.

– Päätin siinä teholla maatessani, että jos elämästäni kirjoitan, niin siinä tarinassa Kim on mukana samalla tavalla kuin muutkin lapseni. Hän on edelleen osa perhettämme.

Ilo uudesta alusta

Jonin kivut alkoivat hellittää ja verenpaine saatiin teholääkityksellä kuriin. Hilkka pääsi kotiin seitsemän viikon sairaalareissun jälkeen ja voi nyt erinomaisesti. Elämä alkoi hymyillä jälleen Skiftesvikin perheessä. Entiset harrastukset palasivat. Luonnossa liikkuminen, marjastus, sienestys, kalastus ja vesilläolo. Perikunnalta ostettu Jonin vanha kotitalo Martinniemessä tuo sisältöä arkipäivään kaupunkikodin lisäksi. Lastenlasten saapuessa vierailulle talolta rantaan metsäpolkua pitkin tallustelee jo viides sukupolvi.

Sairauksien myötä perheessä on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota elämäntapoihin.

– Olen elänyt hektisen elämän toimittajana ja kirjailijana ja se on vaatinut veronsa. Olen myös hyvän ruuan ystävä ja painoa kertyy helposti. Suvussani on sydän- ja verisuonitauteja. Kolesteroli on nyt ravitsemusterapeutti-tyttäreni ohjeiden ja lääkityksen avulla tippunut alle kolmen. Tupakoinnin lopetin jo 1978 ja sitä pidän eräänä elämäni viisaimpana päätöksenä. Painokin pysyy kurissa, kun toppuuttelen Hilkan leipomisaikeita.

Julkisuus ja menestys eivät ole Jonia muuttaneet.

– Sama ukko olen ukkojen joukossa kuin ennenkin, hän sanoo ja jonimainen hymy täyttää koko huoneen.

Joni Skiftesvik

• Syntynyt 1948 Haukiputaan Martinniemessä, asuu Oulussa.
• Työskennellyt aiemmin toimittajana, toimitussihteerinä, uutis- ja toimituspäällikkönä, päätoimittajana sekä julkaisujohtajana.
• Vapaa kirjailija vuodesta 1988. Kirjoittanut kolmisenkymmentä kirjaa sekä näytelmiä, kuunnelmia ja elokuvakäsikirjoituksia. Tuotantoa on käännetty kahdelletoista kielelle.
• Useita palkintoja, mm. esikoisteos Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja sai J.H. Erkon ja Kalevi Jäntin palkinnot 1983, Tasavallan presidentin myöntämä Pro Finlandia -mitali 2005 sekä monia muita tunnustuksia. Kolmasti Finlandia-palkintoehdokkaana.
• Uusin kirja omaelämänkerrallinen romaani Valkoinen Toyota vei vaimoni ilmestyi elokuussa 2014.