Pieni liikuntakipinä kasvoi isoksi roihuksi
Sepelvaltimotautiin sairastuminen ja tehty pallolaajennus eivät riittäneet elämänmuutoksiin. Söin vain määrätyt lääkkeet. Vasta kolme vuotta myöhemmin tehdyt kaksi uutta pallolaajennusta vakuuttivat minut todella.
Muistan, kun seisoin sairaalan edessä toimenpiteen jälkeen ja purin hammasta vedet silmissä. Mietin, etten halua joutua tähän tilanteeseen enää uudestaan. Suuttumus omaa saamattomuuttani kohtaan oli voimakas. Aionko tosiaan jatkaa elämääni näin, vai olisiko nyt se viimeinen hetki muuttaa asioita, yrittää ihan oikeasti?
Arkisesta liikkumisesta oli tullut työlästä ja kivuliasta. Jo muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen alkoivat rintakivut. Voimakas uupumus oli jatkuvasti läsnä. Lopulta rintakipua oli myös levossa. Sitten tehtiin pallolaajennukset. Tiesin, että suoneni olivat nyt auki eikä yhtään tekosyytä liikkumattomuudelle löytynyt. Minua kuitenkin hävetti oma huonoryhtinen, ylipainoinen ja vetelä olemukseni. En ollut koskaan ollut hyvä missään lajissa, en ollut harrastanut edes kävelylenkkejä. Pelkäsin, etten onnistu tässäkään muutoksessa.
Pienryhmävalmennuksesta kipinä liikuntaan
Minulla oli runsaasti kokemusta liian kunnianhimoisin tavoittein aloitetusta liikunnallisesta elämänmuutoksesta, joka päättyi aina muutaman viikon jälkeen sammuneeseen motivaatioon ja kipeään kroppaan. Päätin antaa itselleni puoli vuotta aikaa saada liikunta osaksi arkea: harrastaisin liikuntaa kerran viikossa arkiliikunnan lisäksi. Saadakseni muutoksen käyntiin otin yhteyttä valmennuskeskukseen. Sovin valmentajan kanssa, että tulen tiistai-iltaisin kokoontuvaan pienryhmään nimeltä Kunnon kohotus. Ryhmässä valmentaja tuntee harjoittelijat sekä heidän mahdolliset fyysiset rajoitteensa ja tavoitteensa. Tämä mahdollistaa henkilökohtaisen opastuksen ja turvallisen aloituksen liikunnan parissa.
Ensimmäisinä kuukausina en mennyt tunnille mielelläni. Mitään motivaatiota tai paloa liikuntaan ei ollut. Tuttu, minua tunnille odottava valmentaja kuitenkin tiesi tilanteeni ja kannusti jatkamaan eteenpäin. Aluksi hengästyminen pelotti. Odotin koko ajan rintakipua, kunnes luottamus omaan kehoon, tehdyn toimenpiteen hyötyyn ja fyysisen kunnon kehittymiseen vahvistuivat. Harjoittelun lomassa valmentajan kysymys siitä, miten menee tai hänen kannustava katseensa kertoivat minulle, että pärjään. Puolen vuoden jälkeen huomasin hämmästyksekseni, että odotan tiistain tunteja ja tunnin jälkeistä hyvää oloa. Lähteminen oli edelleen joskus vaikeaa, mutta ajattelin, että haluan yrittää. Huomasin myös yllättäviä, positiivisia vaikutuksia kehossani. Liikkuvuus oli lisääntynyt sitkeän harjoittelun ansiosta. Aineenvaihduntani toimi paremmin ja ulkoinen olemukseni muuttui, tuntui kevyemmältä.
Liikunnasta tuli minulle elämäntapa
Käytyäni puoli vuotta pelkästään kunnonkohotusryhmässä mietimme valmentajan kanssa, mitä muuta voisin ottaa viikoittaiseen ohjelmaani. Ilman valmentajan ohjeita olisin ahnehtinut ja arvioinut kuntoni paremmaksi kuin se todellisuudessa tuossa vaiheessa oli. Ensin lisäsin toisen tunnin, myöhemmin kolmannen. Nykyään nautin kaikenlaisesta liikunnasta ja valitsen erilaisia tunteja viikoittain vaihdellen.
Hankalasta aloituksesta on nyt kulunut yli kolme vuotta. Liikunnasta on tullut elämäntapa, josta en enää mistään hinnasta halua luopua. Teemme joskus treeniporukalla myös SUP-lauta-, lumikenkä- ja vaellusretkiä. Uusien lajien kokeileminen tuntuu luonnolliselta enkä ajattele mitään mahdottomana itselleni. Liikunnallinen elämäntapa teki kuin itsestään myös muutoksen ruokailutottumuksiini.
Liikuntakaverina ystävälle
Kun liikunnasta oli tullut tärkeä osa elämääni, halusin auttaa ystäväänikin liikunnan aloittamisessa. Tiesin aloittamisen olevan todella vaikeaa ja täynnä monenlaisia tunteita ja pelkoja. Sain houkuteltua pitkien puheiden jälkeen ystäväni mukaan samaiseen kunnonkohotusryhmään niin, että haen hänet kotiovelta ja vien tunnin jälkeen kotiin.
Tätä liikuntakaveruutta on jatkunut noin puolentoista vuoden ajan. Ystäväni kertoo, että ilman liikuntavertaista hän ei lähtisi ryhmään liikkumaan. Hän tarvitsee tutun ihmisen, jotta kynnys osallistua poistuu. Hän on kertonut, että usein harjoittelupäivänä mielessä pyörivät erilaiset tekosyyt, joiden turvin voisi kieltäytyä lähtemästä. Oma ulkomuoto ja liikkumattomuus saavat tuntemaan häpeää ja näistä hän koettaa hakea tukea ja oikeutusta kieltäytymiseensä. Tästä miltei jokaviikkoisesta rimakauhusta pääsemme onneksi yli muutaman kannustavan viestin avulla.
Hän kertoo, että jaksaminen on parantunut ja lihaskunto vahvistunut. Joka viikko ystäväni toteaa kotimatkalla, että olipa hyvä, kun tuli lähdettyä, nyt on niin hyvä olo!
Liikuntakaverin onkin oltava sopivasti vieras, omalle puolisolle tai läheiselle on helpompi sanoa ei. Osaan kannustaa ja torpata tarpeettomat epäilyt ja turhat pelot omaa suoriutumista kohtaan. Oma kokemukseni ja muistoni niistä tunteista ja ajatuksista, joita koin vastaavassa tilanteessa, auttavat minua kannustamaan ystävääni ja olemaan hänelle vertainen. 
Kuka olen?
Olen 47-vuotias nainen Jyväskylästä. Sairastan perussairauksina HS-tautia eli märkivää hikirauhastulehdusta, reumaa, sepelvaltimotautia ja diabetesta. Jäin vuosi sitten työkyvyttömyyseläkkeelle ja kouluttauduin kokemusasiantuntijaksi.
Toivon, että kokemukseni ja tarinani siitä, kuinka löysin liikunnan osaksi elämääni, kannustavat ja tuovat toivoa muille sairastuneille. Muutos on oikeasti mahdollinen.
Haluan kertoa, kuinka saamani apu ja tuki kannustivat minua muutoksessa. Liikuntakaverin kanssa ei löydy yhtään hyvää tekosyytä sille, miksi ei lähdettäisi yhdessä liikkumaan.
Lue myös:
Frisbeegolfissa jokainen heitto on aina omanlaisensa
Huimaan suosioon Suomessa noussut frisbeegolf innostaa liikkumaan ikään katsomatta.