Sisko Kiiski ammentaa voimaa liikunnasta

Sisko Kiiskin kodin eteinen on täynnä urheiluvälineitä. Seinää vasten nojaa gymstick, ja viereisellä seinustalla lepää soutulaite. Yläkertaan vievän portaikon reunustalla on järjestyksessä erikokoisia kahvakuulia. Muutama punainen kuuden kilon kuula ja pikkuruinen vihreä kuula.

Eteisestä on kulku keittiöön. Heti sisäänkäynnin oikealla puolella on apupöytä, jolla seisoo vieretysten harmaita punoskoreja. Niissä on tarkassa järjestyksessä erilaisia aurinkolaseja, joista Kiiski valitsee sopivat kelin mukaan. Toisella puolella keittiön sisäänkäyntiä on kokoon taitettuna valkoinen keppi.

Sisko Kiiski sairastaa retinitis pigmentosaa. Se on verkkokalvoa rappeuttava tauti, joka johtaa pikkuhiljaa sokeuteen. Perinnöllinen tauti aiheuttaa sairastuneelle putkinäön. Sairastunut siis katsoo maailmaa ikään kuin kapean putken läpi.

Kiiski kertoo esimerkin. Kuvitellaan lautanen, jolla on pihvi ja perunoita. Kiiski leikkaa pihviä, joten hän kiinnittää katseensa siihen. Kun liha leikatessa heiluu, perunat putoavat lautaselta, mutta tätä Kiiski ei huomaa. Koko lautanen ei mahdu hänen näkökenttäänsä.

Ihmisen normaali näkökenttä on vaaka- ja pystysuunnassa noin 180 astetta, mutta Kiiskillä se oli jo sairauden toteamishetkellä vain 20 astetta. Diagnoosi tuli vuonna 1989.

Silmätulehdus paljastui rappeumaksi

Kiiski työskenteli 1980-luvun lopulla lempääläläisessä kukkakaupassa. Siellä hänelle sattui kömmähdyksiä. Hän saattoi kääriä puutarhaveitsen mukaan kukkapakettiin tai sekoittaa keltaisen kukan vaaleanpunaiseen.

Myös tennisharrastus takkusi, koska Kiiski ei pelatessa hahmottanut, tuliko pallo verkon yli vai ei.

Sitten iski silmätulehdus. Kiiski meni lääkärin pakeille hakemaan tavallista silmätippareseptiä, mutta tutkimusten jälkeen paljastui, että kyse olikin muusta.

– Se oli aika tyrmäävää, kun lääkäri sanoi ihan päin näköä, että sinulla on sellainen silmäsairaus, joka johtaa sokeuteen.

Diagnoosin jälkeen elämän suunta muuttui. Työ kukkakaupassa jäi, ja Kiiski tutustui hiihtoväkeen, joka houkutteli hänet mukaan vammaisurheilupiireihin. Siitä alkoi kova harjoittelu. Loppu on urheiluhistoriaa tai kuten Kiiski sanoo, latu-uran tuijottamista.

Kiiskistä tuli menestynyt hiihtäjä. Hänen uransa kesti Lillehammerin paralympialaisista aina Torinoon saakka. Siihen mahtui 17 arvokisamitalia ja vammaisurheilun arvostuksen nousu. Saavutukset ovat kovia, mutta Kiiski vitsailee, että näkövammaiselle esimerkiksi hurjien mäkien laskeminen saattoi olla jopa helpompaa kuin muille. Eihän hän nähnyt juuri muuta kuin opashiihtäjänsä jalat ja latu-uran.

Hiihtouran jälkeen urheileminen jäi elämäntavaksi.

Huippuhiihtäjästä innokkaaksi kuntoilijaksi

Kiiskillä on kotona pienen kuntosalivarustuksen verran urheiluvälineitä, joilla hän treenaa. Julkisilla paikoilla liikkuminen on vaikeampaa, sillä se kuormittaa muistia. Lenkkeillessä täytyy olla varuillaan ja pitää mielessä risteykset ja tietyömaat. Kiiski on esimerkiksi telonut nilkkansa astuessaan kuoppaan, kun ei muistanut käynnissä olleita asfalttitöitä. Riskeistä huolimatta entisen urheilijan veri vetää välillä vauhdikkaiden lajien pariin.

Toissakeväänä Kiiski halusi pyöräillä. Hän omisti tuolloin maastopyörän, jonka ajoasento oli putkinäköiselle huono. Selkä oli kyyryssä, ja kasvot osoittivat maata kohti. Ajaminen aiheutti niskakipuja, sillä Kiiskin piti vilkuilla vuoroin maata ja vuoroin vastaantulevaa liikennettä. Näkö oli edellisvuosina huonontunut, mutta siitä huolimatta Kiiski päätti hankkia pyörän, jolla pystyisi ajamaan selkä suorassa.

– Sanoin, että ostan sen pyörän, vaikka näkö lähtisi tänä kesänä.

Kiiskin kotiväen reaktio oli kauhistus.

Ei kai se nyt pyörää osta!

Pyörän se osti.