Taideterapia eheyttää ja tasapainottaa arkea sydänsairauden kanssa
Pensseli tai lyijykynä käteen. Silmät kiinni, tai katse peiliin, joka on asetettu eteen. Paperiin ei saa kurkkia. Toinen käsi tunnustelee kasvojen muotoa, toinen rohkeasti muotoilee sen ääriviivaa paperille. Taidesukelluksessa piirretään elämän viivaa.
Sydän sanoina ja kuvina -viikonloppukurssin osallistujat tunnustelevat omia kasvojaan. Hämeenmaan sydänpiirin taidesukellusmatka alkaa.
Parituntinen matka on taiteilija Paula Rusokallion suunnittelema työpaja, jossa taiteen kokeminen ja tekeminen on mietitty helpoksi, hauskaksi ja mieltä rikastututtavaksi matkaksi, yllätyksiä unohtamatta.
– Tärkeintä on luovuuden synnyttämä matka, ei tekniikka tai värioppi. Täällä kaikki on mahdollista ja kaikki päätökset oikeita, Paula Rusokallio selittää.
Pienessä kuvataideluokassa pitkän pöydän ääressä istuu 13 kurssilaista hiljaa kasvojaan tunnustellen – värien, pensseleiden ja paperien ympäröimänä. Pöydällä on peilejä, ja silloin tällöin joku naurahtaa. Paperille alkaa muodostua viivaa. Ainoa sääntö on, että kynä tai pensseli ei saa nousta paperista, eikä viiva katketa.
Työtä on lupa katsoa vasta sitten, kun ääriviivat ovat valmiina.
– Tältä puuttuu nenä, nauraa punapuseroinen nainen.
– Saako tähän lisätä hiuksia, on niin kaljun näköinen, kyselee toinen huvittuneena.
– Tulihan nyt huonosti ajettu parta, kuuluu pöydän toiselta puolelta.
– Kyllä tässä kuvassa näkyy, että olen syönyt pullaa!
Kaikkia naurattaa, ja puhe pulppuaa.
Turvallinen matka
Taidesukellus on vaiheittainen. Alun nauru muuttuu pulppuavasta yhteisöllisyydestä yllätyksien ja oman mielen tutkiskelujen kautta rauhalliseen keskittymiseen – samalla omakuva valmistuu vaihe vaiheelta – turvallisesti Paulan ohjauksessa.
– Sinä olet jo taideteos itsessään, ja toinen syntyy tähän paperille. Nyt täydennetään meidän elämän viiva värillä, Paula selvittää ja jakaa lehtiä.
Alkaa syväsukellus, lehdet rapisevat. Kuuluu repimisen ääniä, ja värikäs paperi muuttuu sommitelmiksi omakuvan ääriviivojen taustalle. Revityt palat liimataan kiinni työhön.
– Elämä on täynnä värejä, valoja ja varjoja, Paula sanoo.
– Tuntuu upealle, vaikka lopputulosta ei vielä tiedä, kuiskaa kiharahiuksinen nainen.
– Tämä rauhoittuminen tulee itsestään. Kaikki ovat omassa keskittyneessä hiljaisessa kuplassa, omasta taustasta tai sairaudesta riippumatta, Paula miettii.
Hämeenmaan sydänpiirin Anna Rikala istuu pöydän päässä ja katsoo työtään. Viikonloppukurssin ensimmäinen päivä on ollut antoisa, tunteet ja ilo ovat pinnassa kaikilla. Ilmapiiri on vapautunut ja rento.
– Kirjoittamalla tai maalaamalla voi käsitellä omia tunteitaan ja sairautta, sitä kuinka toimia kokemusten käsittelyssä. Yhdessä olemme käyneet elämäntarinoita läpi. Vaikka ihmisillä on erilaisia sydänsairauksia, tarinoissa on paljon yhteistä, kurssivetäjänä toimiva Anna miettii.
Tunteet siirtyvät paperille ja lopuksi työn reunat maalataan. Ihmiset ihastelevat ja naureskelevat. Töistä rupatellaan, jännitys on tipotiessään ja kahvi odottaa.
Osallistujien kommentteja:
”Tätä tunnetta ei voi kuvailla. Täällä vanhakin nuortuu, purkaa itseään, pahoja oloja ja pystyy hengittämään. Olen tehnyt toimistotöitä, enkä ole koskaan ollut mikään taiteilija – ja nyt nautin tästä täysillä! Reilu vuosi sitten olin sairaalassa hoitopöydällä, kun kammiovärinä alkoi. Olin onnekas sillä olin sairaalassa. Minulla todettiin sydänsarkoidoosi. Nyt minulla on tahdistin. Vaikka olen terveen näköinen, sairaus menee ylös alas ja vie välillä mielialankin. Joskus öisin herään ja mietin, montakohan kevättä näen. Näillä kursseilla olen saanut voimaa olla murehtimatta liikaa.” Marja Hiltunen, 73, Hämeenlinna.
”Olen aikaisemmin pukeutunut mustavalkoisemmin, ja minulla on ollut varmat ja aika ehdottomatkin mielipiteet. Iän ja tämän sairauden myötä minulla on nyt elämään hyvin erilainen asenne. Väriä on tullut vaatteisiin ja elämään, olen positiivinen ja vapautuneempi. Sain sydänkohtauksen muutama vuosi sitten. Sairaalassa löydettiin tukoksia ja minulle tehtiin pallonlaajennus. Näillä sydänkursseilla on ollut mukavaa, siksi olen nytkin täällä. Olen oppinut rentoutumaan ja olen saanut henkistä voimaa. Taistelen, rutistan kädet nyrkkiin, nautin ja hymyilen!” Meeri Lahtinen, 77, Riihimäki.
”Ikinä en ole mitään tällaista ennen tehnyt. Minä olen tehnyt tiiliskiviä 40 vuotta. Onhan sekin aika taiteellista, savesta muotoiltiin tiiliä. Tulin tänne koska halusin oppia, kuinka voin käsitellä tätä sairauttani paremmin.” Lasse Nieminen, 82, Sastamala.