Vain sydämellään näkee hyvin

Ensimmäisen valokuvansa Rune Snellman, 66, otti 13-vuotiaana Peter-veljen kameralla. Kuvan kohdetta hän ei muista, mutta sen hetken tunne piirtyi ikiajoiksi mieleen. Siitä lähtien mies on tutkinut valoa ja kuvaa niin käsityöläisen kuin taiteilijankin näkökulmasta.

Jyväskylässä vuodesta 1981 asunut valokuvaaja vietti vuoden 2016 viimeiset viikot synnyinkaupunkinsa Kokkolan taiteilijaresidenssissä. Siellä hän oivalsi jotain olennaista itsestään.

– Olen sielultani kokkolalainen romantikko, tahdon katsoa ja kuvata sydämelläni. Tekniset vempaimet ja digitaalinen nopeus eivät minua juurikaan kiinnosta.

Tätä ymmärrystä edelsi tahdin hidastaminen, johon elämä Snellmanin ohjasi sairastumisten kautta.

Vuonna 1994 hänellä todettiin sekä reuma että sivuääni sydämessä. Pari vuotta myöhemmin mies makasi neljä viikkoa tiputuksessa sairastuttuaan sydänlihaksen tulehdukseen.

– Isäni kuoli 44-vuotiaana, ja samanikäisenä minä sairastuin samaan tautiin kuin hän. Se oli karsea tunne! Oli pakko vain kävellä ympäriinsä kuin hullu.

Keinoläppäleikkaus pelasti sydämen. Kiitollinen mies pääsi halaamaan puita ja laulamaan Pearl Jamin sanoin I’m still alive.

Neulanreiästä näkee toisin

Sairastumiset saivat Rune Snellmanin arvostamaan elämää entistäkin enemmän.

Tosin nyt vuosia myöhemmin hän toteaa, ettei ehkä enää tahtoisi kohdata nykytodellisuutta, etenkään valokuvissaan.

Todellisuudenpakoon oli tarjoutunut mahdollisuus jo 25 vuotta sitten, kun kokenut kuvaaja hurmaantui neulanreikävalokuvauksesta, jota luonnehtii maailman vanhimmaksi valolla piirtämisen ilmiöksi.

Myös Camera obscura eli Hämärä huone -nimellä tunnetun ilmiön havaitsi tiettävästi ensimmäisenä kiinalainen filosofi Mozi noin 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Rune Snellmanilla on käytössä lukuisia matkalaukuista, laatikoista ja kirjoista kokoamiaan kameroita, joiden objektiivi on pelkkä peltiin tehty reikä. Sen läpi maailma näyttää varsin erilaiselta.

Neulanreikävalokuvaus pakottaa pysähtymään ja keskittymään hetkeen. Kiire kaikkoaa ja aika saa täysin uuden merkityksen, kun kuvan valottamiseen voi mennä minuutteja ja perinteisillä kemikaaleilla kehittämiseen tovi jos toinenkin.

Myös aihetta ja kuvakulmaa joutuu tuumaamaan tarkemmin, kun käytettävissä on vain yksi ruutu.

Suomen San Francisco

– Minulle valokuvaaminen on enemmänkin meditaatiota ja filosofiaa kuin tekniikkaa. Kutsun sitä ajan taittamiseksi tai sielunmaisemaksi. Kuin tekisi harjakattoa, jonka toisella puolella on todellisuus, toisella unimaailma.

Snellman nauttii siitä, että voi kuvauksissa yhdistää vanhaa ja uutta. Kuvansa hän käsittelee tietokoneella.

Viime aikoina valokuvaaja on palannut usein sekä ajatuksissaan että konkreettisesti Kokkolaan, jota 1960–70-luvuilla kutsuttiin Suomen San Franciscoksi.

– Noiden vuosikymmenten arvot voisi ottaa taas käyttöön. Olimme silloin kaikki hippejä.

– Sydämellinen äitini ei koskaan käännyttänyt oveltaan ketään. Meidän poikien kotiin tuomilta liftareilta hän kysyi: Onko nälkä?

Puolisonsa, Erik Snellmanin kuoltua Ruth Snellman jäi kahden pojan yksinhuoltajaksi, ja joutui tekemään useampaa työtä elättääkseen perheensä.

Kun äiti 80-vuotiaana kuoli, Runesta tuntui, että hänestäkin lähti puolikas pois.

– Meillä oli kiltit vanhemmat, ja heistä jäi hienot muistot.

Johtuisiko lämpimästä suhteesta äitiin, että Snellmanin valokuvia on usein luonnehdittu ennemmin feminiinisiksi kuin maskuliinisiksi. Tämä lämmittää kuvaajan sydäntä.

Paljon pidäteltyä itkua

– Kaikissa ihmisissä, etenkin meissä miehissä, on sisällä paljon pidäteltyä itkua. Uskon, että se purkautuu parhaiten luonnossa, metsässä hitaasti ja hiljaa liikkuessa.

– Metsä ei tarvitse ihmisiä, mutta me tarvitsemme metsää. Sen hiljaisuus tekee hyvää sekä mielelle että keholle.

Snellman lähtee metsälenkeille lemmikkinsä Hattien kanssa. Seitsemänvuotias terrieri tuli Suomeen Kaliforniasta, missä sitä oli kohdeltu kaltoin. Hyväluontoinen pikkuneiti pelkäsi erityisesti miehiä, alkuun myös Runea.

Hattie seuraa isäntäänsä parvekkeellekin, mistä näkyy paljon puita ja taivasta.

Rune Snellman rakastaa myös kaupunkiluontoa, josta hän parhaillaan kokoaa näyttelyä kevääksi 2018. Morpheus – Kaksi kaupunkia avataan samaan aikaan Kokkolassa ja Jyväskylässä, kuvaajan sydämenkaupungeissa.

Niitä hän havainnoi lempeästi neulanreiän läpi, muistuttaen, että ani harva asia on niin kuin niiden olettaa olevan. Että ei ole yhtä totuutta. Että kauneus on katsojan silmissä. Kun vain saisi katsoa rauhassa omaan tahtiin.

Tätä Rune Snellman on huomannut yhä useampien kaipaavan, opettaessaan kansalaisopistossa muun muassa neulanreikävalokuvausta. Hyvin moni tahtoo nykyisen kiihkeän digisykkeen keskellä tehdä edes jotain käsin, hitaasti.

Rune Snellman: Morpheus, kaksi kaupunkia -näyttely 9.3.–15.4.2018 Jyväskylän taidemuseo ja K.H. Renlundin museo Kokkola.