Vapaaherratar: Jouluja

Kotijoulu ei ole enää ainoa vaihtoehto. Ennen ravintolat pitivät ovensa kiinni, nyt moni ravintola viettää joulua asiakkaidensa kanssa. Ja täyttyvät. Yhä useampi matkustaa etelän lämpöön tai pohjoisen pakkaslumille. Myös laivaristeilyt ja maatilajoulut kasvattavat suosiotaan.

Minulle on kertynyt monenlaisia joulumuistoja. Jaan niistä muutaman kanssanne.

Lapsuudessani leskiäitini oli joulut töissä varuskunnan ruokalassa valmistamassa kotoista joulua sotilaspojille. Joulun alla työpäivät olivat pitkiä, ja jouluaattonakin työt aloitettiin jo aamuyöllä, koska apuna ei ollut koneita eikä pakasteita, vaan kaikki tuotettiin käsityönä. Silloin sanottiin, että lapset eivät saa olla työn esteenä. Perheetön Raili-tätimme tuli yleensä tekemään meille joulua, mutta kerran veljeni ja minä menimme hänen luokseen Helsinkiin. Jouluaaton aattona äiti saattoi meidät linja-autolle, jota tädin piti olla vastassa, mutta hän myöhästyi. Täti muisteli vielä vanhanakin liikuttuneensa kyyneliin nähdessään raitiovaunusta meidän kulkevan käsi kädessä Mannerheimintiellä äidin antamat ruokapaketit mukanamme. Kahdeksanvuotias isoveljeni muisti reitin tätimme luokse, ja niin hän lähti reippaasti luotsaamaan meitä kohti määränpäätä. Täti tavoitti pian meidät, ja jatkoimme kolmistaan matkaa joulunviettoon.

Vähitellen ajat ja asenteet muuttuivat. Viisitoista vuotta myöhemmin varuskunnan komentaja sai jouluaaton aamupalalla herätyksen: ”Mutta hyvänen aika, äidit. Kuka ruokkii teidän lapsenne?” Hän komensi lapset nauttimaan jouluaterian varuskunnan ruokalassa. Kesken aaton valmistelujen tullut komennus ei meitä ”lapsia” ilahduttanut, olihan useimmat meistä jo liki parikymppisiä. Noudatimme kuitenkin komentajan hyvää tarkoittavaa kutsua ja söimme äitiemme valmistamaa jouluruokaa. Hyvää oli.

Yhden ikimuistoisen joulun vietin Kiljavan tuberkuloosiparantolassa 1962 alle parikymppisenä. Kaikki kynnelle kykenevät oli lähetetty kotilomalle. Meitä parantolaan jääneitä hemmoteltiin ruhtinaallisesti hyvällä ruoalla kuin loistohotellissa. Herkkuja tuotiin illalla osastoillekin, ja niin toteutui sanonta tulisipa joulu, että saisi yölläkin syödä. Onneksi lääkitykseni oli ehtinyt vaikuttaa ja palauttaa keuhkotuberkuloosin viemän ruokahalun. Muistan ihastuneeni erityisesti grillattuihin broilerinkoipiin, joita söin ensimmäistä kertaa – ja paljon.

Sodanjälkeinen pula-aika oli niukkaa myös joululahjojen suhteen. Mutta joitakin lahjatoiveita tuonkin ajan joulupukki pystyi täyttämään. Ollessani kymmenen kieppeillä harmaat vetoketjulliset päällyskengät, elefanttitossut, olivat suuri hitti. Vaikka ne oli tarkoitettu kenkien päälle, useimmat käyttivät niitä ilman kenkiä paksuilla villasukilla täytettynä, talvellakin. Olin ikionnellinen, kun hartaasti toivomani jalkineet ilmestyivät pukinkontista. Sukulaisvieraiden vuoksi me lapset yövyimme siskonpetillä lattialla. Laitoin rakkaat elefanttitossut jouluyöksi patjan viereen silmieni tasalle. Oli ihana nähdä ne aina kun avasin silmäni. Maltoin tuskin nukkua, sillä en halunnut menettää tuosta onnesta hetkeäkään.

Lapset seuraavat jännittyneenä mutta tarkkaavaisesti joulupukkia. Poikani ollessa parivuotias joulupukkinamme toimi hyvin naamioitunut varusmies muhkeassa turkissa. Seuraavan päivän vieraille Petri, jonka s-kirjain oli vielä hakusessa, selosti innoissaan totilatpukin käyntiä. Kyläilijöiden perätessä syytä moiseen päätelmään joulupukista pojan vastaus kuului: ”Tillä oli totilattaappaat”. Sotilassaappaat olivat perin tuttuja, sillä asuimme varuskunnan liepeillä.