Yhteisenä nimittäjänä syyllisyys

Juhliin kokoontuu kolme mukavaa pariskuntaa, kaksi pikkutyttöä ja yksi vaaksan verran vanhempi. Kaikki edellytyksen leppoisaan grillailuun, hilpeään suunsoittoon ja sivistyneisiin juominkeihin ovat olemassa. Silti ne päättyvät murheellisesti – ja koko syyllisyyden kokemusten synkistämän vyyhden ratkaisee henkilö, joka on pelastumiseen johtavien tapahtumien hetkellä jo kuollut.

Se paljastuu tietysti viimeisillä sivuilla. Paljon muutakin ratkeaa aivan lopussa.  Matkan varrella ruoditaan kahden naisen monisyistä ystävyyttä, notkutaan avioliiton raunioilla, ihmetellään elämän alkutaivalta repivää riippuvuutta, käydään terapiassa, riivitään äiti–tytär-problematiikasta kaikki, mikä irti saadaan, tunnustellaan boheemiutta, kohdataan kuolema, menneisyyden haamut; jotakin varmaan unohtui.

Juonirakenteen selvittely on yhtä haastavaa kuin sukan kantapään neulominen, mutta ei hätää: Moriarty kirjoittaa joka langan halliten tarinan taitavasti maaliin. Hän onnistuu luomaan kokoelman kaikessa tavallisuudessaan kiehtovia henkilöitä. Täydet pisteet myös syyllisyyden tematiikan monisärmäisestä käsittelystä. Mutta tarpeetontakin löytyy, kuten munasolun lahjoittamiseen liittyvä sahaus, hääkeikat tai hamstraukselle omistautuminen. Moriarty yksinkertaisesti kahmii liikaa aiheita, vaikka paneutuukin niihin huolellisesti. Kuormitus heikentää rakennetta, pitkästyttää ja vie kirjailijalta voimaa keskittyä yhteen hyvän kaunokirjallisuuden kannalta olennaiseen piirteeseen, nimittäin nautittavaan sanankäyttöön. Koska romaanin on suomentanut mestarillinen kääntäjä Helena Bützov, on selvää, että alkuperäiskielikin on tavanomaista joskin sujuvaa. Latteahkosta ilmaisusta ei voi syyttää käännöstä. Mainio todiste kirjailijan ammattitaidosta lienee, että raskaista aiheista huolimatta tämä romaani koukuttaa ja sen parissa viihtyy.

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat. Romaani. WSOY 2017.