Sepelvaltimotaudin tutkimukset

Tutkiminen alkaa siis aina lääkärin haastattelulla (esitiedot eli anamneesi). Haastattelussa selvitetään mahdollisimman tarkoin oireen laatu, sekä sitä pahentavat ja helpottavat tekijät. Lisäksi selvitetään mahdolliset sepelvaltimotaudin vaaratekijät. Esitietojen perusteella lääkäri muodostaa käsityksensä, voisiko taustalla olla sepelvaltimotauti vai pitäisikö tutkimukset kohdistaa johonkin muuhun.

Lääkärin kliinisessä tutkimuksessa (status) kuunnellaan stetoskoopilla sydänläppien äänet sekä kaula- ja nivusvaltimot. Rintakehän tunnustelulla etsitään mahdollisia kivun lähteitä lihaksistosta ja luiden rustoliitoksista. Verenpaine mitataan.

Sydänfilmi ja verikokeet

Meneillään oleva sydäninfarkti näkyy sydänfilmissä eli EKG:ssä. Jos kyseessä ei kuitenkaan ole tällainen akuutti tilanne, sepelvaltimotautia ei yleensä näe lepotilassa otetusta sydänfilmistä tai verikokeista. Sydänfilmi on siitä huolimatta tärkeä perustutkimus, sillä se kertoo paljon sydämen tilanteesta, esimerkiksi muiden sydänsairauksien mahdollisuudesta tai vanhoista infarkteista.

Päivystystilanteessa, epäiltäessä sydäninfarktia, verinäytteestä voidaan määrittää ns. sydänlihaksen merkkiaineita. Kyse on troponiini-nimisestä merkkiaineesta (lyhenne TnI tai TnT tutkimuslaboratoriosta riippuen). Troponiini nousee sydänlihaksen hapenpuutteessa, mutta myös monissa muissa tilanteissa kuten esimerkiksi nopean rytmihäiriön, sydänlihastulehduksen, keuhkoveritulpan, vaikean tulehduksen jne. yhteydessä. Lääkäri tulkitsee tuloksen merkityksen muiden tietojen kuten potilaan oireiston ja EKG:n perusteella.

Verikokeilla tutkitaan aina sepelvaltimotaudin vaaratekijöitä (rasva- ja sokeriarvot). Toistaiseksi ei ole rutiinikäytössä sellaisia geenitestejä, joita suositeltaisiin sepelvaltimotaudin vaaran arviointiin. Terveyden- ja hyvinvoinninlaitos (THL) tekee kuitenkin parhaillaan suurta tutkimusta, joka saattaa tulevaisuudessa tuoda lisävaloa periytyvyyden tutkimiseen.

Rasituskoe

Rasituskoe on edelleen yleinen perustutkimus epäiltäessä sepelvaltimotautia. Kokeen ideana on selvittää, ilmeneekö sydänfilmissä sydämen hapenpuutteeseen viittaavia ilmiöitä sydämen kuormittuessa. Rasituskoe voidaan tehdä juoksumattotestinä tai kuntopyörällä. Näistä jälkimmäinen on Suomessa yleisimmin käytetty tapa. Pyöräily on helpompi toteuttaa, jos potilaalla on esimerkiksi polviongelmia. Koe ei kuitenkaan voi onnistua, jos tutkittava ei kykene polkemaan kuntopyörällä riittävän nopeasti ja riittävän kauan.

Rasituskoe voidaan tehdä, jos tutkittavalla on sepelvaltimotautiin viittaavia oireita, ja toisaalta sepelvaltimotauti voisi olla riskitekijöiden perusteella mahdollinen. Rasituskokeessa nähdään myös mahdolliset rytmihäiriöt, jotka saattaisivat olla oireiden syynä. Lisäksi selviää tutkittavan fyysinen kunto. Kokeessa mitataan myös verenpainetta, joka nousee aina rasituksessa.

Rasituskokeen aikana voidaan samanaikaisesti tutkia sydäntä ultraäänellä (ns. rasitus-ECHO-tutkimus), mutta Suomessa näitä tutkimuksia tehdään vain harvoissa paikoissa.

Rasituskokeeseen liittyy tiettyjä tulkinnallisia haasteita. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka kokeessa ei mitään näkyisikään, tutkittavalla voi silti olla sepelvaltimotauti. Myös toisinpäin voi käydä, eli EKG:ssä voi näkyä tiettyjä muutoksia, vaikka tautia ei olisikaan. Näistä syistä koetta valvovan lääkärin pitää huomioida tuloksissa monia asioita, kuten kokeen yleinen onnistuminen, potilaan oireet ja sairauden ennakkotodennäköisyys eli kuinka mahdollisena tautia voidaan ylipäätään pitää kyseisten oireiden ja taustatietojen perusteella.

Varjoainekuvaus

Varjoainekuvaus eli angiografia kertoo tarkasti, onko sepelvaltimoissa merkittäviä ahtaumakohtia, ja missä kohdin ahtaumat sijaitsevat.

Varjoainekuvaus tehdään aina sydäninfarktin yhteydessä, ellei ole selviä perusteita pidättäytyä kuvauksesta. Sellainen peruste voi olla esimerkiksi vaikeat perussairaudet tai hyvin korkea ikä.

Jos kysymyksessä on rauhallinen tilanne, eli ei ole kyse sydäninfarktista, varjoainekuvausta ei aina tarvitse tehdä. Kun sairaus on selvä oireiden ja muiden tutkimusten perusteella, varjoainekuvausta ei välttämättä  tarvita.

Tietokonetomografia

Viime vuosina on sepelvaltimoiden tietokonekuvaus (tietokonetomografia eli TT-kuvaus) tuonut uuden, hyvän mahdollisuuden selvittää sepelvaltimoiden tilannetta.

Tutkimuksessa nähdään, onko valtimoissa ateroskleroosia eli rasvoittumapesäkkeitä ja kalkkia. Sepelvaltimotaudin mahdollisuus oireiden taustalla voidaan siis varsin luotettavasti selvittää. Tutkimuksella ei kuitenkaan voida varmuudella sanoa, kuinka paljon kyseiset löytyneet pesäkkeet ahtauttavat suonen sisäosaa, vaan tämän selvittämiseksi voidaan tarvita jatkotutkimuksia, yleensä varjoainekuvausta.

Tietokonekuvaukseen voidaan yhdistää tarvittaessa PET-tutkimus (positroniemissiotomografia). Näin sepelvaltimoiden tilanteesta saadaan vielä parempi käsitys kuin pelkällä tietokonekuvauksella. PET-kuvantamisen laajempaa käyttöä rajoittaa toistaiseksi vielä laitteiden saatavuus.

Sydänperfuusion gammakuvaus

Tästä tutkimuksesta käytetään myös yleisnimeä ”isotooppiperfuusio” tai vain ”isotooppikuvaus”. Tutkimus tehdään kuten tavallinen rasituskoe, mutta sen lisäksi rasituksen loppupuolella annetaan käden laskimoon merkkiainetta (tallium- tai teknetiumisotooppi). Sydäntä kuvataan erityisellä kameralla, joka näyttää, onko sydämessä alueita jonne merkkiaine ei pääse etenemään. Puutosalue viittaa verisuonen ahtautumiseen.

Kuvaus voidaan tehdä, vaikka kuntopyörän polkeminen ei onnistuisi. Silloin pyörän tilalla ”rasitustestinä” käytetään lääkeainetta. Joskus perfuusiokuvausta käytetään varjoainekuvauksen tai tietokonekuvauksen jälkeen, kun halutaan tutkia löydettyjen ahtaumien merkitystä sydämen toiminnalle.

Sepelvaltimotaudin seulonnasta

Seulonnalla tarkoitetaan oireettomien, lähtökohtaisesti terveiden ihmisten tutkimista jonkin sairauden suhteen. Monia saattaa mietityttää, pitäisikö omat sepelvaltimot kuvata jollain menetelmällä, jotta voisi tietää, onko valtimotauti jo kehittynyt. Voisiko välttyä sydäninfarktilta, jos pallolaajennus tehtäisiin ajoissa ”ennakoivasti”?

Valtimotauti kehittyy hitaasti vuosien kuluessa, eikä kaikkia kehittyviä lieviä seinämämuutoksia voi nähdä käytössä olevilla röntgentutkimuksilla. Rasituskoe on liian epäherkkä oireettomien tutkimiseen, eli kokeen tulos saattaa olla normaali, vaikka valtimoissa olisi sairautta. Sydäninfarkti voi syntyä myös sellaiseen valtimon kohtaan, jossa ei vielä ole näkyvää ahtaumaa.

Vaikka kuvaus tehtäisiin, eikä juuri nyt todettaisi muutoksia, se ei tarkoita, etteikö valtimotauti voisi kehittyä lähivuosina. Kuvaus pitäisi siten toistaa useita kertoja elämän aikana.

Näistä syistä systemaattista oireettomien ihmisten valtimotaudin seulontaa röntgentutkimuksilla tai rasituskokeella ei tehdä. Sen sijaan valtimotaudin riskitekijöitä, kuten kolesterolia ja verenpainetta, kannattaa seuloa jo varhaisessa keski-iässä. Puuttumalla riskitekijöihin riittävän aikaisin voidaan myös valtimotaudin kehittymistä merkittävästi hidastaa.