Hyppää sisältöön
Etusivu / Terveys & Hyvinvointi / Mielen hyvinvointi / Kosketus muuttaa maailmaa

Kosketus muuttaa maailmaa

Iholle painuva kosketus voi tuottaa tuskaa, terveyttä tai kauniita kuvia. Juho, Johanna ja Soili kertovat, millä tavoin kosketus on muuttanut heidän elämäänsä.

Jenna Parmala
Julkaistu 6.2.2017
Päivitetty 11.12.2019
Johanna Amnelin eli viisi vuotta äärimmäisen väkivaltaisessa suhteessa. Kuva Minna Kurjenluoma

Asiantuntijana kosketusta tutkiva kulttuuriantropologi Taina Kinnunen:

”Ihminen tarvitsee kosketusta. Se on aisti, joka on meille niin tavallinen, ettemme kiinnitä siihen juurikaan huomiota. Silti juuri kosketus sitoo meidät tähän todellisuuteen, selkeämmin kuin muut aistit. Kosketus on pienen lapsen ensimmäinen aisti. Se liittää meidät tähän maailmaan ja toisiimme.

Koskettamisen merkityksen voi hahmottaa osana yhteiskunnallisesta rangaistusjärjestelmää. Kun rikoksen tekijä tuomitaan vankilaan, hänet eristetään koskettamisen ja kosketetuksi tulemisen piiristä.

Hyvä ja paha kosketus jättävät jälkiä ihmisen minäkuvaan ja itsetuntoon. Koskettaminen on valtavan sosiaalista, siksi onkin tärkeää, ettei koskettamista yliseksualisoitaisi ja että ihmiset oppisivat tulkitsemaan myös hienovaraista koskettamista.

Kosketuksen puutetta on helppo lääkitä: aloita tanssiharrastus, liity teatteriryhmään, käy kauneushoidoissa tai hieronnoissa.”

Väkivallan jälkeen koskettaminen pelotti

Johanna Amnelin, 39, valokuvaaja, Salo

”Elin viisi vuotta äärimmäisen väkivaltaisessa suhteessa. Henkinen ja fyysinen väkivalta olivat läsnä arjessamme päivittäin. Suhteesta oli äärimäisen vaikea lähteä. Uhkailun, syyllistämisen ja alistamisen vuoksi minulla oli sellainen tunne, että jotenkin ansaitsin kokemani väkivallan.

Mieheni repi minua usein hiuksista ja kuristi minua. Viimeiseksi jääneellä kerralla hän kuristi minua kunnes menetin tajuntani ja hyppi sen jälkeen päälläni. Tämä tapahtui tuolloin 8-vuotiaan tyttäreni edessä. Tyttäreni asettui suojakseni, jolloin mieheni paiskasi hänet päin seinää. Uskon, että tyttäreni pelasti tuona päivänä henkeni. Tilanteen jälkeen päätin ottaa avioeron.

Tein pahoinpitelystä ilmoituksen poliisille ja sain lastensuojelusta apua ja tukea eroamiseen. Ensimmäiset askeleet kohti toipumista otin kirjoittamalla. Aloitin blogin, jossa käsittelin kokemuksiani.  Blogin kautta pääsin osaksi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastustavan järjestön, Naisten Linjan, toimintaa. Kerroin kokemuksistani ja sain samalla tietoa naisiin kohdistuvasta väkivallasta.

Vielä eron hetkellä ajattelin, että voisin palata suhteeseen, jos päihderiippuvainen mieheni vain suostuisi katkaisuhoitoon. Tutustuttuani toisten väkivaltaa kohdanneiden naisten tarinoihin sain varmuuden siitä, että eropäätökseni oli oikea. Kohtaamani väkivalta ei ollut minun vikani, vaan mieheni toimi minua kohtaan väärin. Olin luullut pitkään, että jatkuva väkivalta johtui minusta.

Hellä kosketus voi tehdä ihmisestä uudelleen kokonaisen. Kesti kauan, ennen kuin uskalsin yrittää sitoutumista uuteen suhteeseen. Tänä päivänä olen onnellinen, että uskalsin ottaa riskin.

Tämä uusi suhde tarkoitti minulle täysin uutta elämää. Nykyään tuntuu siltä, että minusta kuoriutui suhteemme alkaessa uusi, rohkea ihminen. Nyt voin sanoa mielipiteeni, ilman pelkoa väkivallasta.

Arki on muuttunut huolettomaksi ja turvalliseksi. Olen oppinut luottamaan siihen, että puolisoni ei halua tehdä minulle pahaa. Alun epävarmuuden jälkeen opin vastaanottamaan mieheltäni hellää koskettamista ja nauttimaan sen tuottamista turvan ja onnellisuuden tunteista.”

Kosketus jää kuviksi ihooni

Juho Räsänen, 29, insinööri, Helsinki

”Perheessämme on aina halattu ja kosketettu paljon. Erityisesti äitini on sydämellinen henkilö, joka halaa minua ja sisartani usein. Äitini oli myös perheestämme ensimmäinen, joka otti tatuoinnin. Hän teetätti pienen kolibrin olkapäähänsä 40-vuotislahjaksi. Äidillä on vain tuo yksi tatuointi, eikä hän ollut erityisen mielissään, kun minun ja sisareni kädet alkoivat täyttyä erilaisista tatuoinneista. Nykyään hän kysyy säännöllisesti, olenko ottanut taas uusia kuvia itseeni.

Ensimmäisen tatuointini otin kymmenen vuotta sitten. Olen aina piirtänyt paljon ja halusin kehooni jonkin itse tekemäni kuvan. Hahmottelin illalla paperille enkelin ja kävelin sen kanssa seuraavana päivänä tatuointistudioon. Tatuoija paranteli kuvaa niin, että se istui kehooni ja sitten asetuin makaamaan tatuointituolille ilman paitaa. Tatuoija teki kuvaa vatsaani neljän tunnin ajan.

Tatuointikoneen terävä neula pistää tatuoitaessa väriä ihon alle, noin kahden millimetrin syvyyteen. Kipu tuntui aluksi kovalta ja yritin vetää vatsaani vaistomaisesti sisään. Kipuun kuitenkin turtui melko nopeasti. Tuntui hyvältä, kun kuva oli valmis, kehooni oli piirtynyt jotakin omaani. Tatuoinnin jälkeen ihoa pistelee. Kuvaa hoidetaan kuin avohaavaa, se sidotaan ja sitä rasvataan päivittäin. Suihkussa käyminen tekee jonkin aikaa todella kipeää.

Otan tatuointeja kehooni puolentoista vuoden välein. Jäin koukkuun tatuointeihin, nykyään molemmat käteni ja vatsani ovat niitä täynnä. Vaikka tatuoinnit ovat ikuisia, ei niitä kannata ottaa liian vakavasti. Se on ihoa vain, eikä sitäkään saa kuollessaan ottaa mukaansa. Vaikka käsivarsieni tatuoinnit ovat näkyvät, en ajattele niitä jatkuvasti. Joskus saatan unohtaa ne kokonaan.

Kun katselen tatuointejani, muistan paljon asioita. Tatuoinnit piirtävät kehooni tarinaa, sillä ne muistuttavat minua erilaisista aikakausista elämässäni. En ole enää sama ihminen kuin kymmenen vuotta sitten, mutta pidän edelleen enkelistä, jonka halusin tatuoida vatsaani.

Yhden tatuoinnin olen alun perin piirtänyt entiselle tyttöystävälleni. Se on eromme jälkeenkin yksi suosikkitatuoinneistani.

Tribaalikuvioita en haluaisi kehooni ikinä. Olen tarkka siitä, minkälaisia kuvia kehossani on, suurimman osan piirrän itse tai ystäväni piirtävät. En halua, että yhdelläkään ihmisellä on samanlaisia tatuointeja kuin minulla. Uusien tatuointien ottamista mietin säännöllisesti.”

Erilainen näkökenttä antaa kosketukseen voimaa

Soili Tella, 57, hieroja, Helsinki

”Hierontaa pidettiin lapsuudenkodissani Ruokolahdella vanhanaikaisena. Kylällä kiersi yksi hieroja, joka kävi hieromassa isovanhempiani, vanhempani eivät hierottaviksi suostuneet. Minä aloitin hierojanurani seitsemänkuukautisena, tallomalla pappani selkää.

Kun olin 20-vuotias, sain aivoverenkiertohäiriön, joka alkoi migreenikohtauksesta. Aivoverisuonistoni kramppasi kokonaan kiinni näköhermojeni kohdalta. Häiriön seurauksena näköhermoni katkesi ja näkökenttäni kutistui lähes olemattomiin. Olin silloin jo aloittanut hierojaksi kouluttautumisen, mutta haave sai jäädä. Tuolloin ajattelin, että en enää koskaan hoida ketään, näkökentän kaventuminen oli niin valtava shokki. Esikoiseni oli silloin vajaan vuoden ikäinen, joten minun oli keskityttävä selviytymiseen.

Näkökenttäni ylle on ikään kuin vedetty tummanharmaa paperi, jossa on kaksi pientä reikää. Noiden reikien läpi minä tarkastelen maailmaa.

Vasta vuonna 2007 palasin unelmatyöhöni ja kouluttauduin uudelleen hierojaksi. Perustin oman hoitoalan yrityksen. Työpaikallani on aina hämärää, missään ei saa olla valkoisia tai heijastavia pintoja. Ulkona käytän punaisia laseja ja valkoista keppiä.

Huomasin pian, että erilainen näkökenttäni on työssäni hyödyllinen. Hierojana katselen asiakkaideni kehot läpi ennen hierontaa. Näkökenttäni avulla minun on helppo hahmottaa ihmisten kehon asentoja ja kipupisteitä, kutsun sitä skannaamiseksi.

Jumiutuneet kehot kesytetään hitaasti ja lempeästi, ei koskaan pakottamalla. Kahden ihopinnan välille syntyy koskettaessa pieni sähköjännite, joka saa kehon rentoutumaan ja hoitaa kosketettua ihokohtaa. Kova kosketus saa kehon jännittämään vastaan ja pahentaa jumiutumista.

Toipumisen seuraaminen on äärimmäisen kiinnostavaa. Erään viikon aikana kokeilin rajojani ja tein 56 hoitoa. Kun perjantai-iltana viimeinen asiakkaani totesi, että häneen ei ensimmäiseen kertaan kuukausiin satu, olin onneni kukkuloilla. Kotimatkalla nukahdin taksiin.

Työssäni kohtaan paljon yksinäisiä ja kosketusta kaipaavia ihmisiä. Länsimaisessa yhteiskunnassa ihmiset lukitsevat itsensä yksiöihinsä kuin kassakaappeihin, eivätkä kosketa tai tule kosketetuiksi. Käyn itse hierottavana, jotta saisin tuntea parantavaa kosketusta myös omassa kehossani.

Kosketus voi antaa paljon. Muistan, kuinka lapsena olin muuttanut uudelle paikkakunnalle. Olin 8-vuotias, pieni ja peloissani ja kuuntelemassa nuorisolle suunnattua liikennepoliisin luentoa. Luennon päätteeksi iso, turvallisen tuntuinen poliisimies laski suuret lämpimät kätensä olkapäilleni ja kehotti kaikkia lapsia huolehtimaan turvallisuudestaan liikenteessä. Moni tuli tilaisuuden jälkeen kysymään minulta, oliko poliisi minun isäni. Ei ollut, mutta en ikinä unohda noita turvallisia käsiä hartioillani.”

 

Lue myös:

Parhaimmillaan koskettaminen palauttaa toivon ja luottamuksen

Lue seuraavaksi

Tietoa
Tukea
Lahjoita
Liity jäseneksi