Siirry sisältöön

Mikä elämässä kantaa?

Kuvanveistäjä Kauko Kortelainen ja lääkäri Matti Ketonen keskustelevat taiteen hoitavasta merkityksestä.

Anna-Maija Järvi-Herlevi
Julkaistu 19.8.2016
Päivitetty 10.9.2018
Kauko Kortelaisen luoma Karulan taidepiha ateljeineen huokuu luonnonrauhaa. Matti Ketonen toivoo, että Suomeen nousisi vielä Kortelaisen tuotantoa kattavasti esittelevä museo. Kuva Pentti Kallinen

Taiteilija ja kuvanveistäjä Kauko Kortelainen, 83, työskentelee kotinsa pihapiirissä sijaitsevassa ateljeessa Juuan Karulassa. Hän on syntynyt Juuan Lonkaanvaaralla seitsenlapsiseen perheeseen, pohjoiskarjalaisen luonnon keskelle. Neljän kilometrin koulumatka kävellen tai hiihtäen opetti poikaa kunnioittamaan luontoa. Luonto on myös hänen taiteellisen työskentelynsä perusta. Päämateriaaleina hänellä ovat olleet diabaasi, gabro ja graniitti. Hän on käyttänyt myös muun muassa. puuta ja pronssia. Kortelaisen töitä on eri kokoelmissa ja museoissa, ja hän on osallistunut moniin yksityis- ja ryhmänäyttelyihin paitsi Suomessa myös ulkomailla.

Matti Ketonen on sisätautiopin dosentti, joka jäi vapaalle kardiologian osastonylilääkärin virasta Pohjois-Karjalan keskussairaalassa runsas vuosi sitten. Hän on Sydänliiton hallituksen jäsen kuin myös Suomen Mielenterveysseuran liittohallituksen jäsen, aiemmin Pohjois-Karjalan Sydänpiirin puheenjohtaja ja nyt hallituksen asiantuntijajäsen. Hän on ollut muutenkin yhteiskunnallisesti aktiivinen. Hän on kiinnostunut myös taiteesta eri muodoissaan. Taiteeseen liittyvä mielen liike, luovuus ja käden taito ilmaista sielun sisintä on hänestä kiehtovaa.

Matti: Kauko, miksi sinusta tuli kuvanveistäjä?

Kauko: Veistotaide on kiinnostanut minua lapsesta lähtien. Siskoni ja veljeni olivat kahdeksan ja neljä vuotta vanhempia kuin minä. Sisarusteni historian kirjoista löysin kreikkalaisten veistosten kuvia, ja ne kiinnostivat. Yksiväriset kuvat muistuttivat vuolukiveä, joka oli minulle tuttu jo 5-vuotiaasta lähtien. Kun olin setäni luona kylässä joskus vuonna 1939–40, lähellä oli paja, jossa oli sahattuna noin 30 cm korkea vuolukiven pala. Näin kun joku mies pani sen pyörätelineeseen ja vei mennessään. Sinä hetkenä välähti, että tuosta voisi tehdä veistoksen. Se oli sisäsyntyinen oma oivallus.

Varsinainen kosketus vuolukiveen tuli välirauhan aikana. Silloin isä oli kotona ja kotiin hankittiin uusi uuni, osin vuolukivestä tehty. Silloin yritin vuolukivestä hakata ensimmäisen teokseni, joka oli mielikuvissa syntynyt rintakuva. Talttaakaan minulla ei ollut, sen sijaan jonkinlainen katkennut sahanterä ja nauloja. Niillä tein ensimmäisen teokseni. Siitä se alkoi. Leikkikalutkin tein itse. Ne tosin puusta. Hevoselle tein reen ja kärrytkin. Jo 12-vuotiaana olisin mielelläni mennyt Ateneumiin, mutta alin ikäraja oli tuolloin 17 vuotta. Sota ja kodin vähävaraisuus vaikuttivat opin polulle lähtöön. Lopulta, 25-vuotiaana pääsin lähtemään Ateneumiin. Vanhempani ymmärsivät ja tiedostivat lahjani ja myös kannustivat. Opiskelu vain vahvisti sisäistä tuntoani kuvanveistäjän ammatista. Viihdyin Ateneumissa erinomaisesti ja se olikin minulle kuin koti.

Ateneumista palattuani olin kuvaamataidon opettajana eri oppiasteilla – keskikoulussa, kansalaiskoulussa ja lukiossa – paljolti käytännön syistä. Toimeentulon hankinta edellytti tarjotun opetustyön vastaan ottamista. Sittemmin oppituntien määrä vuosien mittaan väheni. Se oli luonnollinen syy hakeutua itsenäiseksi ammattitaiteilijaksi, mikä tosin oli ollut alkuperäinen tarkoituskin. Täyspäiväiseen taiteilijan työhön siirtyminen oli taloudellisesti haaste ja vaati uskallusta ja rohkeutta. Matkan varrella se on tuntunut kuitenkin oikealta.

Mitä taide merkitsee teille?

Matti: Rohkenen sanoa itse olevani taiteen arvostaja ja ystäväkin, vähäinen taiteen tuoja kotiinkin. Seiniltä ei vapaata tilaa enää tauluille löydy. Matkan varrella kiinnostukseni erityisesti kuvataidetta kohtaan on hiljakseen vain kasvanut. Tiedän lääkäreissä olevan niitä, joista olisi taiteen tekijöiksi eri aloillekin, mutta oma työ on useimmilta heistä vienyt voimavarat niin, että taiteen teosta on muotoutunut sivujuonne heidän elämäänsä. Tästä joukosta löytyy ja on aikojen saatossa noussut myös todellisia taiteen ystäviä. Jopa niitä, joita voidaan kutsua taiteen mesenaateiksi; ei ainoastaan eurotukijoina vaan aidosti sydämeltään taiteelle omistautuneina ihmisinä. Pidän tällaista yhteiskunnallista osallistumista minkä tahansa ammattikunnan edustajien kannalta katsottuna hyvin arvostettavana aktiviteettina ja iloitsen, että lääkäreitäkin heistä löytyy.

Kauko: Taide mielestäni myös kantaa elämässä. Itselleni taiteen merkitys on aina ollut suuri. Se on voiman antaja. Teokseni tuovat elämyksiä niin itselle kuin katsojillekin. Mielestäni elämä vailla taidetta on ikään kuin ”torso”.

Ilmiselvää on, että ihmisten mielenkiinto kohdistuu teoksissa erilaisiin tekijöihin, ja ne koetaan henkilökohtaisesti. Kivestä ja puusta olen tehnyt kaloja, hylkeitä, hevosia, koiria, karhuja, jäniksiäkin. Ylipäätään luonto on monesti teoksissa ollut mukana. Ihmiset olisivat lopultakin kiinnostaneet minua enemmän, mutta mallien saaminen on ollut vaikeaa. Siitä huolimatta veistosmuotokuvia on tullut tehtyä varsin paljon.

Miksi henkisiä piirteitä sisältävä harrastus on tärkeä oman työn vastapainoksi?

Matti: Ihmisen koko elämä saa merkityksen ja mielekkyyden sekä kokemuksellista syvyyttä nimenomaan arvopohjaisesta taustasta käsin. Erilaiset harrastukset ja niihin paneutuminen ovat usein kanava luovalle itsensä ilmaisulle, itsensä toteuttamiselle ja itsensä löytämiselle. Niihin liittyvä henkinen viritys on ilon ja innostumisen lähde. Harrastuksiin uppoutuessa ihmisen väsähtäminen pysyy monesti merkillisellä tavalla loitolla, jopa kaikkoaa. Ajattelen myös niin, että joillekin onnekkaille työ voi olla myös harrastus. Useimmille kuitenkin harrastus on nimenomaan jotain työstä poikkeavaa ja sille vastakohtaista, vaikutuksiltaan rentouttavaa ja voimia palauttavaa. Fyysistä terveyttä ei tule aliarvioida, mutta sittenkin elämän paras löytyy henkiseltä puolelta.

Lääkärintyö on lähtökohtaisesti antoisaa, haastavaa ja palkitsevaa. Siitä huolimatta myös siitä niin kuin mistä tahansa työnteosta irti pääseminen on palautumisen kannalta tärkeää. Innostava työ voi salakavalasti viedä myös mennessään. Jaksamisen rajat löytyvät kuitenkin jokaiselle eikä työn suorittamista sinänsä pidä pitää itseisarvona. Pitkässä juoksussa kenelle tahansa harrastukset, sosiaaliset kontaktit, elämää avartava matkailu, taide eri muodoissaan ja kulttuuri ovat antoisaa ja elämän maun ja rikkauden kokemuksen tuovaa ainesta. Ihmiselle on hyväksi avartua ja nähdä maailma ja toiset ihmiset monesta näkökulmasta. Työ yksin ei siihen riitä.

Miten haluaisit evästää nuorempia kollegoita?

Matti: Vuorovaikutuksessa toistemme kanssa voimme löytää ja kokea enemmän elämässämme. Henkisten arvojen puolesta kannattaa vaivaa nähdä. Aineellisten tavoitteiden saavuttamiseen pyrkiessä tulee olla järkevä. Viisautta on, jos ei anna niille valta-asemaa elämässä. Elämän eri vaiheissa painottuvat asiat ja niiden tärkeys eri tavoin. Helpoin tie tuskin on sisällöltään antoisin. Oman sisikuntansa ääntä kannattaa kuulla ja etsiä minuuttaan ja ihmisen ja ihmisyyden paikkaa maailmassa. Potilaat opettavat tässäkin paljon, jos on silmää nähdä ja korvaa kuulla. Mitä siis sanoisin? Iloitkaa työstänne, nähkää vaivaa parannustyössänne, arvostakaa myös tutkimustyötä. Ymmärtäkää ja muistakaa suojata myös itseänne. Luovuutta älkää unohtako työssännekään. Muistakaa myös taide eri muodoissaan. Se voi tuoda paljon elämyksellistä koettavaa ja sisältörikkautta elämään. Se voi olla myös terapoivaa; sillä on jopa parantavaa vaikutusta.

Kauko: Taiteilijalle on tärkeää vuorovaikutus ympäröivän yhteiskunnan ja ihmisten kanssa. Jos elämässä on mukana myötätuntoa, rakkautta ja armoa, ne luovat tasapainoa ja mahdollisuuksia oikeudenmukaisempiin ratkaisuihin. Haluan uskoa, että ihmiskunnalla on mahdollisuus valita valo ja kulkea sen suuntaan. Tarvitaan lisää ihmisiä, jotka eivät kulje ahneuden ja pimeyden saattelemina, vaan ovat valmiina auttamaan ja palvelemaan.

Taiteilijan sydän

Matti Ketonen on sekä Kauko Kortelaisen että taiteen ystävä. Lääkärin ja sairastuneen välinen keskustelu ajautuu usein sydänsairauksiin.

Matti: Kauko, olet 83-vuotias. Millainen on kuntosi?

Kauko: Kohtalainen. Kävely ja pyöräily esimerkiksi sujuvat vauhtia säätäen. Monenlaisissa fyysisissä töissä kunto on karttunut. Uinti on kuulunut lajivalikoimaan. Liikunta on kuulunut tapana elämään.

Matti: Millaista terveydentilaa kuvanveistäjän työ edellyttää?

Kauko: Melko hyvää kuntoa tarvitaan. Työ edellyttää niin ikään henkistä herkkyyttä ja vahvuutta. Kiven veistäminen ja työstäminen on monella tavalla haastavaa. Se vaatii voimaa, kärsivällisyyttä ja tarkkuutta. Se on sisäistä pakkoa, jota innostus vie eteenpäin.

Matti: Entä sydänsairautesi?

Kauko: Vaivat ja oireet tulivat hiipien; kipuja, hengästymistä, fyysisen voiman vähentymistä. Itse kyllä epäilin jo pitemmän aikaa, mutta aikansa meni siinäkin, että sairaus todettiin. Mielestäni sairauden toteamiseen meni aikaa luvattoman kauan. Lopulta asennettiin tahdistin. Pahentunut huimaustaipumus edelsi sitä. Myös verenpaine oli liian korkea. Sopivan lääkityksen löytyminen vei sekin aikansa. Sydämen vajaatoimintakin oli näet kuvassa mukana. Tahdistinhoidosta tuli kyllä merkittävä apu. Ilmeisesti en olisi muuten pärjännytkään. Omasta mielestä tahdistin on aivan välttämätön. Kannatti asentaa. Varsinaisesti kuntoutushoitojaksoilla en ole käynyt. Oman kunnon mukainen liikunta on erittäin hyvä asia. Ruokavaliossa suosin kasviksia. Alkoholia en käytä, en ole polttanut eikä mielikään ole tehnyt. Tiedän verenpaineeni tason. Hoitoalueella on pysynyt.

Lue seuraavaksi

Haku

Löytyi 0 tulokset