Siirry sisältöön

Seitsemänkymppisten vuorimarssi

Unelmoin auringossa kylpevän Sierra de Mijasin patikointipoluista. Tavoitteeni ei ollut kavuta 1 150 metriä korkealle vuoren huipulle, vaan mennä nauttimaan vuoristopoluista ja maisemista. Henkinen valmistautuminen oli alkanut jo aikaisemmin. Fyysinen valmistautuminen edellytti vielä monta päivittäistä sauvakävelyreissua.

Julkaistu 15.9.2017
Päivitetty 28.5.2018
Jorma Ursinille päivä oli sydänpäivä, josta jäi hyväolo ja hyvä mieli.

Talvella 2014 sain varoituksen, että minäkin olen kuolevainen. Vakava sairastuminen herätti monenlaisia pelkoja ja huolia siitä, kuinka tulevaisuudessa selviän arkisista asioita. Hoitosuunnitelmani sisälsi mahdollisen katetriablaation syksyllä 2016.

Kävin vaimoni kanssa keväällä 2016 ”opintomatkalla” Etelä-Espanjassa. Olisiko Välimeren ilmasto niin terveellinen, kuten siitä puhutaan? Tulisiko meistäkin talviajan ”muuttolintuja”?

Ablaatio tehtiin ja sen jälkeen jaksoin taas liikkua, enkä vain töpötellä eteenpäin. Päivittäinen askelmääräni lisääntyi Fuengirolassa noin 3 000 askeleesta yli 10 000 askeleeseen, vähintään neljä kertaa viikossa. Vaimoni ”kävelytti” minua ensin ja jatkoi sitten omalle lisälenkilleen. Sauvakävelystäni oli tullut huomaamatta positiivinen tapa.

Vaimoni ei ollut kovin innostunut vuoripatikoinnistani. ”Minä en laske sinua sinne yksin”, hän sanoi. Vau – nyt olikin toteutumassa ”seitsenkymppisten parimarssi”. Patikointipäivä päätettiin sääennusteiden mukaan.

Oman kuntoni tunteminen oli perusedellytys. Minun oli tehtävä päätöksiä jättämättä sijaa jälkiviisaudelle. Vaikeakulkuinen maasto, nousut ja laskut toisivat haasteita. Sydänsairaan kuntoa koeteltaisiin. Nesteytys ja ravinto olisivat tärkeitä. Vauhdin säätely oli ratkaiseva tekijä. Mutta oppimani kansalaistaito – pulssin tunnustelu – olisi nyt kova sana.

Mielessäni kiersi kysymys: Entä jos sydän, pää, tai jalat eivät kestäisikään matkaa? Vaimoni kertoi miettineensä valmiiksi, kuinka tarvittaessa saadaan apua vuoren rinteelle.

Kohti vuoria

Ensimmäiset kymmenet metrit polku oli betonipohjainen. Se oli upeaa kävellä. Ylöspäin mentäessä polku muuttui melko pian kiviseksi ja haasteelliseksi. Polku nousi pystysuoraan ylös rinnettä – tai ainakin siltä se tuntui.

Jatkaessamme matkaa ihmettelin, mihin polkumme varrelta oli hävinnyt keltainen polkumerkki. Olimme harhautuneet alkuperäiseltä polultamme. Jatketaanko, vai palatanko samaa reittiä takaisin? Vaimoni katsoi alas ja totesi, ettei hän uskalla lähteä takaisin samaa tietä, koska polku on niin jyrkkä.

Olimme kavunneet 1 000 metrin korkeuteen ja aikaa oli kulunut noin kolme tuntia. Vuoren korkein kohta oli enää 150 metrin päässä. Polku haarautui: toinen kaartui ylöspäin ja toinen näytti lähtevän alaspäin. Päätimme, että huipulla voidaan käydä toisella kerralla – nyt mennään alaspäin.

Patikoinnin loppuvaiheessa tulimme käytöstä poistetulle marmorilouhokselle. Mikä elämys olikaan astella joustamatonta betonista huoltotietä! Olihan takanamme kuuden tunnin kävely kivisellä vuoripolulla.

Jäljellä oli enää ajomatka asunnolle. Verenpaine ja syke olivat kohdallaan, mieli korkealla ja sopivan väsynyt kroppa. Seitsenkymppisten vuorimarssi oli ohi.

Mitä se antoi?

Kun käännyimme korkeuksista alas, usko tavoitteeni saavuttamiseen kasvoi. Marmorilouhoksella katsoin alas Välimerelle ja muistelin edellisen syksyn ablaatiota. Katsoessani ylös vuoren huipulle tavoitteen saavuttamien räjähti huikeaksi ”minä tein sen” -tunteeksi.

Luonto luo tunne-elämyksiä, joihin paraskaan valokuva tai taideteos ei aina pysty. Merkittävintä ensimmäisestä askeleesta alkaen oli, että olin voinut jakaa sen vaimoni kanssa. Päivä oli sydänpäivä, josta jäi hyvä olo ja hyvä mieli.

 

Teksti ja kuvat Jorma Ursin

Lue seuraavaksi

Haku

Löytyi 0 tulokset