Siirry sisältöön

Vapaaherratar: Kehityksen kyydissä

Aloittaessani kolmekymppisenä Sydänliiton palveluksessa 1973 oli kuuttakymmentä vuottaan juhliva liitto vielä nuori, ei kahtakymmentäkään. Liiton ja minun yhteistä taivalta kertyi kolmekymmentäkolme vuotta. Sen jälkeen suhteemme on jatkunut Sydämen sivuilla.

Ritva Viljanen, Maija Ukko
Julkaistu 12.3.2015
Päivitetty 28.5.2018

Vuosikymmenten kulumisen voin nähdä ryppyinä ja rapistumisena, mutta myös toimistotekniikan huimana kehityksenä. Erityisesti minua ilahduttanut tekninen parannus tapahtui 70-luvulla. Sain käyttööni IBM:n kirjoituskoneen, jossa oli ihmeitä tekevä taikakalu – korjausnauha. Koneen värikin oli ihan uutta, herkullisen punainen.

Samoihin aikoihin toimistoon saapui toinenkin ihme, kopiokone joka syyti vauhdilla niin laadukkaita kopioita, ettei niitä erottanut alkuperäisistä. Sen edeltäjävanhus sai laahustaen aikaan märkiä jäljennöksiä, jotka kuivuessaan muuttuivat koviksi käppyröiksi. Uusi kopiokone ja kirjoituskone olivat lyömätön pari, niiden ansiosta saatoin heittää hyvästit kalkkeeripaperille. Kalkkeerin kanssa olin tehnyt enimmillään kymmenkunta jäljennöstä kerrallaan. Ihmeellisen korjausnauhan saatuani oikaisin lyöntivirheen päällimmäisestä arkista hetkessä, mutta työläässä jäljennösten korjaamisessa käytin aseena jopa partakoneenterää. Sormien oli totta tosiaan syytä tanssia oikeilla näppäimillä. Uudenaikainen kopiokone tuli avuksi kuin pelastava ritari: kirjoitin kaiken yhtenä kappaleena ritarin huolehtiessa jäljentämisestä.

Ja aina vain parempaa oli tulossa. Jättiharppaus toimistotekniikan kehityksessä olivat tietokoneet. PC:t (personal computer, henkilökohtainen tietokone) saapuivat 80-luvun lopulla, ja hyvin palvellut kirjoituskone sai jäädä eläkkeelle. Uuteen oli totuttelemista, ja alkuun jokainen sai maksaa oppirahoja oudon ja vikkelän tekniikan kanssa. Minultakin karkasi tekstejä jonnekin bittiavaruuteen, kun satuin painamaan väärää näppäintä. Siinä ei auttanut muu kuin aloittaa alusta sadatusten kera ja koettaa ottaa opiksi, ja oppihan sitä.

Vien teidät leikisti 70-luvun alkuun ja aikaan, jolloin jutun teko oli nykyistä työläämpää. Aloitan pakinan synnyttämisen listaamalla ideat ruutupaperille. Ideoiden ehdyttyä teen lyijykynällä tekstiluonnoksen, jota muokkaillen pyyhekumin kanssa. Kun olen luonnokseen jotensakin tyytyväinen, naputtelen sen kirjoituskoneella. Vasta konekirjoitetusta versiosta pystyn kunnolla arvioimaan pakinaa – ja eihän se sellaisenaan kelpaa vaan vaatii korjauksia. Muutosten jälkeen joudun aina kirjoittamaan jutun uudestaan. Joskus voin harrastaa leikkaa ja liimaa -askartelua: kirjoitan vain korjauksia vaatineen kappaleen ja liimaan sen vanhan kappaleen päälle. Valmiin tekstin jätän hautumaan liki määräaikaan asti. Ja aina alitajuntani ahkeroi ja suorastaan huutaa parantelua. Niinpä juttu on naputeltava taas ainakin kerran.

Seuraavassa vaiheessa hommia riittää postillekin. Kun vihdoin ties kuinka monen version jälkeen pakina on valmis, lähetän sen postitse Sydämen päätoimittajalle. Hän puolestaan postittaa jutun kuvittajalle, joka lähettää luomansa kuvan lehden toimitukseen. Toimituksesta lehden kaikki aineisto taivaltaa postin kyydissä kirjapainoon. Siellä latoja kirjoittaa eli latoo kaiken painoa varten. Postin osuus ei pääty tähän, sillä tarkistusvedokset seilaavat toimituksen ja painon väliä vielä eräänkin kerran.

Ihanaa palata nykyaikaan! Pakinan tuottaminen ideoista lopulliseen muotoon lukuisine muutoksineen on tietokoneella kerrassaan lystiä, jos ei oteta lukuun ajoittaista luomisen tuskaa. Mutta siltähän ei voi välttyä oli tekniikka mikä hyvänsä. Yhteydenpito toimituksen, kirjoittajien, kuvittajien ja kirjapainon välillä tapahtuu sähköisesti sekunneissa. Posti astuu kuvaan mukaan vasta jakaessaan Sydämen teille, hyvät lukijat. Tämäkin juttu on päätoimittaja-Marjasta enää vain yhden klikkauksen päässä, siispä klik!

Lue seuraavaksi

Haku

Löytyi 0 tulokset